Oi onnee suurta voittoisaa,
Kun täyden päiväpalkan saa
Jo huomenkoittehella!
Monella murheen-alhoss' on
Elonsa aamu riemut on
Ja vaivaa iltasella,
Ja eikä pääse vihdoinkaan
Niin saastatonna sielultaan
Helteestä luokse Luojan,
Ikuisten palmuin suojaan.
Elo ja Kuolo.
Elon enkel' Luojan kädell' istuiksen,
Alla maa viel' uinui lapsuudessahan;
Näki korkuudestaan Korkein suuttuen
Ensi synnin siinä nyt jo versovan.
Lennä, lausui Herra elon hengellen,
Rankaiseppa maata syntiin uupuvaa!
Älköön riemu kukkiko siell' ikuinen,
Turmelust' ei mikään luotu välttää saa!
Herran airut lensi maahan syntisään,
Riehui kalvallaan, kun Herra käski näin;
Mullan lapsi turman jäljet nähtyään,
Valkohengen kutsui *Kuoloks'*, säikähtäin.
Korkee niittomies ei säästä. — Kalvallaan
Kaataa halvat ruohot, tammet korkeat;
Suuret pienet, orjat herrat — kaikki vaan
Ankaraa ja voimakasta kammoovat.
Mutta täällä kaatamista uhreistaan
Jalouden hän korjaa heissä piillehen,
Saasta-aineksista puhdisteltuaan
Sovitellen kaikki vie taas Herrallen.
Ijäkkäälle.
Entis-aikaa kaivatenko kuljet
Vaiti, vanhus, mieles muilta suljet,
Nousten ijän kylmää kukkulaa?
Surret kai, kun mieleen muistuu aikas,
Jolloin tunne sulle ihmeet taikas,
Nuoruuttansa lämmin suoni sykki
Milloin tuskaa, milloin autuutta?
Hekkuman ei ruusut tielläs puhkee;
Kunnian ja lemmen lippu uhkee
Loitoll' liehuu korpi-polultas;
Riemun leudot palsamiset tuulet,
Maljan mahlat, immen ruusuhuulet
Sairaan virkistää ja orjaa tenhoo,
Ah, vaan sun ei tenhoo rintoas.