Niin miekkonen sinä, vankilas
Kun murtui!
Maan pääll' on vaan sydän autuas
Ku turtui.
Tääll' ei oo rauhaa,
Tääll' aika pauhaa;
Vaan tyyntä rauhaa ja unta lauhaa
Suo hauta.
Henk' autuas, nuku turhuuden
Huolilta,
Kuin kaste, jonk' yli laaksojen
Kylv' ilta;
Kunnekka koittaa,
Yön päivä voittaa
Ja nukkujat herehille soittaa
Haudasta.
Se elon siemen, jonk' ihmiseen
Loi valo,
Ei ijäks' sammu yön kahleeseen
Sen palo.
Mi kuoloon nääntyy,
Se eloon kääntyy,
Ja umppu vaan, josta kukka sääntyy,
On hauta.
Nukkuvan lapsen ylitse.
Kuink' onnellisna lepäät kehdossasi
Kuink' oudot sulle turhuus on ja harhat!
Sun' äitis käsi laatii vuodettas,
Ja lepos antaa taivaan siskot parhaat.
Kuin lähteen sintä aamun tyvenyys,
Niin viihtää viattomuutes virtaa rauha;
Tuoss' eipä vielä vinkunut oo syys,
Viel' kohtalon ei myrsky siinä pauhaa.
Myhäilet: — oi, jos voisin aavistaa.
Mik' ihanuus sun umpisilmiis läikkyy!
Ei riemuillaan sua hurmaa vielä maa, —
Ylhäinen kaukolaspa mielees väikkyy.
Oi uinu, pieni! Onnes armas on
Kukoistaa, sielu lämmin silmuksessa.
Silmissäs unten vienos vallitkoon,
Unelman enkel yksin rintuessa!
Lapsen haudalla.
Ken lie niin lyhyeks säädellyt,
Oi lapsi, ties', ku jättänyt
Maan riemut oot ja huolet?
Sait nähdä vasta kevättäs,
Tok' asui kyynel silmässäs,
Sielussas tuskan nuolet.
Taas rauhas sulle annettiin,
Makeesti, syyväst' uinut niin,
Kuin kukka kankahalla,
Mi nukkuu lunten alla.