Oi, pianpa lentää palaamattomiin
Tää pyrinnön ja toivon taistohetki.
Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin,
Miks' ennen loppuu riemumme kuin retki?
Sua kohden, mennyt aika, katsahdan,
Kuin pursimies päin kaipaamaansa rantaa.
Iloita, nauraa — ah, vaan lapsen suodahan,
Ja miehen taistella ja alttiiks' antaa.
Mit' on ne mailmat joita aaveksin,
Ne palmut, joita toivon unelmissa,
Majaani vertoin jossa kasvaelin
Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!
Vaan enpä itke. — Riemu entinen
Sydämmen kyyhkyltä jää löytämättä.
Vaan, armas muisto muinaispäivien,
Mun kanssan' kulje antain mulle kättä!
Kentiesi matkan pääss' yks' armahin
Suo tiestä uupuneelle suojan lauhan,
Kentiesi vanhuus mulle takaisin
Luo lapsen unelmat ja entis-rauhan.
Kun kyyryksissä, sauva nojanain,
Sen huoneen nään, miss' surut eivät jäydä,
Iloisna silloin mielin hautahain,
Kuin lasna muinen kehtohoni, käydä.
Ystävän kuoltua.
Katoova siis oli suloinen
Tuo huoli;
Hyväili kuin suvi-tuulonen
Ja kuoli.
Oi sulo-unta!
Oi haaveksunta!
Pian riemukukkani päälle lunta
Loi hauta.
Hellästi mainitsen nimeäs,
Et havaa,
Et kuule ääntäni, mökkiäs
Et avaa.
Ei kyynel auta,
Ei itkus auta
Sydäntä, jonka jo tuonen rauta
Löi hautaan.
Vaan vaikk' ol ankara salliman
Tuo puuska,
Suloinen on suru, siunajan
Vaan tuskaa;
Sun onnes koitti
Ja taistos voitti,
Kun rauhan kelloa sulle soitti
Jo hauta.