Ja ma tyttö parka koitan
Haihdutella kaipuun yötä,
Hoitaa mieltä lämpimäksi,
Lempeä kuin kevät olla,
Valkea kuin kesäpäivä.
Iloitsen, vaikk' kalvaa murhe,
Hymyilen, vaikk' kyynelsilmin,
Vaan mun lintuain ei kuulu.
10.
Sitten kysellyt en enää.
Miks' on nopsa kevään riento?
Miks' ei kesää kestä kauan?
Näin mä ennen usein mietin,
Kysyin — vastaust' en saanut.
Sittekun mun kulta petti,
Kun sen lämmin lempi kylmi,
Kun sen kesä talveks' kääntyi,
Sitten kysellyt en enää,
Mielessäin vaan syvält' tunnen,
Että kauneus katoopi,
Että armaus ei kestä,
Lemmenkateen öitä.
Ensimmäinen yö.
Oi sie, ku vaivut vait' ja umpimielin
Pihoilta pilvein synkin siivin,
Poloisen parku kuule, armas yö,
Oivalla onniheiton epätoivo!
Kenenkä ääni vuoren rotkost' eksyy
Kuin meren huokaus, kuin kosken huoku
Sun tyyntä, murheetonta tietäs kohden?
Kenenkä huuto haukan kirkunaan
Oudoksi sekasoinnuksi nyt yhtyy,
Sävelin särkyneisin ilkkuen
Sun hiljaisuuttas, valmutuoksujais?
Poloisen on se parku, armas yö,
Se ompi onniheiton epätoivo.
Parempi hetki kerran aatteen toi:
"Järjenpä tulee rauhaa julistaa
Hurjille riehujoille rinnassain."
Ja katso, järki hiipi vavisten,
Käsissään palmut, korpipolullen
Ja tuskan linnallen tul', sydämelle,
Koputti salpaporttia ja lausui:
"Te hyrskyväiset himot! Miksi sortaa
Sodalla nyt ja turmiolla tienoot,
Miss' ennen mua ja rauhaa palvelitte?
Valtaani totelkaa viel', levätkäätte
Siveinä lapsina mun suojissain,
Ja kuuliaisuus tuopi teille rauhan,
Ja rauhaa hyvät enkelit vain seuraa. —
Miks' taistelette, suotta raivoatte?
Nyt naisen runsaat ruusutarhat tarjoo
Metensä toisen perhon suulle; — teille
Nuo kukkakuvut ei oo enää auki;
Mut miks' ain' yhden ympärillä lentää?
Mink' yksi kieltää, toinen teille antaa:
Samalta samain kukkain mahla maistuu."
Näin lausui linnan portilla nyt järki.
Povenpa lasten untuneiden kesken
Vihan ja lemmen tyttö Sukkamieli
Viruili rauhatonna horrossaan,
Imien ytimistään niukkaa ruokaa,
Teroitti valon-arkaa katsettaan
Ja korvat kurollaan ol' nukkuessaan.
Hän kuuli järjen puheet portin suulla,
Ja piiramassa torkastaan hän toipui.
Kavahti kostamaan nyt raivotar
Ja vaivan viinest' otti myrkkyvastuun;
Vaan nuolet, joita kielen jousi ampui,
Ne taittui viuruhuuliin vääntyneihin,
Kunnekka raivo, rintaan salvattu,
Syöksähti pilkkanaurun tulvavirtaan.