Havahti horrostaan jo siskotkin:
Tuo kalvas kiusa ynnä valju vaiva
Ja riutumus, jot' ikinälkä kalvaa,
Ja kateus ruttohenkinen ja kiukku,
Jota veristelty veitsi hurmaisee.
Ne nousi äitiänsä seuraamaan.
Ja uljas joukko ryntäs eteenpäin
Ja sotaan syöksyi riemust' ailahtain. —
Ja nyt, suloinen säihky, Luojan lahja,
Valoisa enkel', elonkevään armas
Aurinko, järki, mi jäi osakses?
Yötärten kanss' elellä sortununna
Surkastuneen sydämmen onkaloissa,
Nukahtaa raastajaisi räyhätessä
Ja valvahtaa kahleittes kalskuessa.
Ma virkoin: "Tahdon antaa armaan päivän
Sydämmein syksymaita virvotella,
Se Jumala, ku ruusun umpustaan
Ja taimen mullan helmast' eloon kutsuu,
Säteihin puettu, ylhäinen, ku luopi
Elonsa onnen luontoon kuolleesen
Ja käskee mullan summatonten laumain
Iloita riemukulkuns' säkenistä,
Se Luoja ku mua suojel' lapsi-tainna,
Hän ei mua hyljää." Näinpä ääntelin
Ja kyyneltyneen silmäin nostin itään.
Niinp' idän ääri valkenee, ja päivä
Nous' vihmoen kuin kypsi viinamarja
Yli taivaan, maan ja merten purppuraansa.
Sit' ilma joi — ja säteil' ilostaan,
Ja aalto joi — ja värjyi ihastusta,
Ja maa se joi — ja kummut, vuoret, alhot
Verestä marjan hurmaantui ja hohti
Ja lapsiaan nost' unest' tuhansittain
Kyllyyttä juomaan elämän ja aamun.
Riemusta raikui seudun kaiut kaikki;
Kedolla karjat hyppi, taivahille
Lens' lintu, kielin kiitost' uhraten;
Ja ihminen, hän kaikkein autuinna
Ristissä sormin astui ylevästi
Hartaana Herran eteen vaipumaan.
Poveeni katsahdin ma löytääksein
Ees huokausta liittää luonnon iloon —
Ja sydämmein näin tyhjemmäks' kuin tuonen.
Raukeena silmä, kauhun tulvatessa
Ylitsein, riensin luolahain ma jälleen,
Kuin päivän helmaan hairahtunut yö,
Kuin pilven varjo kiirelentoinen,
Min maa ja mer' ja vuor' ja laakso hylkii.
Ken laskee mielehensä lauseitain?
Kenelle ilmoitan ma kohtaloitain?
Ei kolkko kallio helly tuskistain,
Ei yöllä korvaa oo mun kieltäin kuulla.
Pyhiinpä vaellan sinne, missä muinoin
Uneksin nuoruuteni kultapäivät.
Mitäspä mulle näillä paikoin jäi?
Kuin haamu täällä hautain kesken kuljen
Ja oman eloin onnen haamuin kesken. —
Tuoss' seisoo sentään mökki, halavain
Ja nuokkukoivuin varjoksessa vielä;
Ei vieras, niinkuin nyt, se ennen ollut.
Tuoss' usein kukkalavall' istuin, Minnan
Sivulla, hälle tulevaisuuttamme
Valoisaa, lemmellistä kuvaillen;
Ja nojauten mun olkapääni katsoi
Hän kaunokuvaa lapsen ilomielin;
Ja rauhatuus, jos joskus sitä syntyi,
Ja epäilys niin helposti ne haihtui.
Lupashan käen ääni aina sulhon,
Apilan ennuskieli aina onnen;
Ja tyttö tyytyi taas; ken ol' tuo sulho,
Mit' onni tuo, sen hyvin oivals' hän.
Voi Minna! metsän tietäjä sun petti:
Vaan kohtalonpa ennusteet ol' totta. —
Ah haapa — vieläkös sen vihree kuori
Nimemme vierekkäiset säilyttää?
Ja poppelimme — vehmaat oksansa
Ne toisihinsa kietovat kuin ennen.
Mua merkitsevinään on niistä toinen
Ja toinen Minnaa; — valhe helvetin!
Vaan käynpä kauemmaksi, katsomaan,
Ma millä paikkaa Minnast' erkanin,
Kun kotiin läks' hän neitikammiossaan
Mun poissa-oloin aian itkeäkseen,
Ja uljasna ma lensin maailmaan,
Ja aavisteltu urhotyö ja lempi
Sydäntäin autuudella hurmautti.
Täss' seistihin me soljulähtehellä
Ja kirkastuin nous' aamu-aurinko.
"Käy", Minna virkki, "kirkasna kuin tuo,
Niin suurna, autuaana retkes päähän,
Ja tullos tyynnä, lämminnä kuin tuo,
Taas laaksohomme, Minnas luokse jälleen!"
Muiskulla vastasin, vaan lausuvampi
Kuin lupaus tai vala se ol'.
Ja nyt,
Tääll' lehdossa, miss' sireenit ja pihlaat
Kutoutuu yhteen, yhtyä ol' määrä,
Palattuain täss' istuin; suoni sykki
Toivosta, varronnasta. Vaarain saaliit
Ja voiton kunniat, vaan kallihinta,
Uskollisuuden kullat koetellut —
Ne tuliaisiks' toin ma morsiollein.
Täss' istuin, niityllen ikävöiden katsoin
Ja katsoin yhtenään; — ja Minna tul',
Mut miehen käsikynkässä. — Oi, turhaan, yö,
Sä seudun päälle vaippas lasket, sulla
Ei synkeytt' oo kyllin; vieläkin
Näen hirmunäyn, näen heidän tulevan; —
Näen miehen jäykän vakaast' astuvan,
Vieressään Minna, silmät itkeneinä,
Ja kelmeet posket itkuun kuihtuneina;
Tuon vieressä näen Minnan horjuvan
Kuin hirvi verissään, jok' alttarin
Juurelta uhripapin veistä kohden
Suruisna silmät luo ja pyytää kuolla.
Oi Jumal'! Eikö ihmissydämellä
Lempensä oo ja taivaansa kuin sulla?
Se niinkö halpa, että pivo talmaa
Saa haitatta sen pyhästöitä ryöstää?
Tok' kyselmääni vastaa tosiseikat
Jääkylmän "niin", ja kerrottuna kaikuu
Omasta rinnastain se sama taas.
Ei, tääll' en enää mieli viipyä.
Palaanpa kohtaloini-kovuisille
Vuorille; siell' ei yhtään eläväistä
Mun huokauksein säikytä, ei kasvit
Siell' itkuvirtoihini surkastu,
Ja siell' on vain mun murheen' muistoja.
Jo vuosikausin niiss' oon elellyt
Ja kaipaan jälleen sieluin uskotuita.
Tähänkö siis on tultu tosiaan!
Oi, kevään, lemmen, Minnan syliss' ennen,
Olisko luullut, että korven rotkot
Sois kerran mulle turvan toivotun?
Mun läheisyyten' ryöstää mielten rauhan.
Väsynyt matkamies, mun nähdessään,
Unohtaa helteen, taakkansa, ja karkaa
Kuin siivin nähtävistäin; itse ilo,
Vaikk' äänekäsnä muuten, alentaa
Äänensä rukoiluks' mua lähetessään,
Ja vasta loitos ohi mentyään
Naurunsa hän ja lauluns' saapi jälleen.