Kuink' ennen aivan toisin kaikki ol'!
Suosittuna kuin päivä toukokuun
Sain viattomuuden kisoihin ja riemun;
Miss' ikään kuljin Minna vierelläin,
Talossa tanteren tai metsän varjoiss',
Iloisa lapsiparvi keräytyi
Viattomasti piirihyppyään
Lempeemme liittämään, tai onnellemme
Onnensa oman vaatimattoman.
Voi, eikö, mitä silloin totta ol',
Siit' elo mulle viel' ees suone haahmoo?
Vai kauttaaltaanko retki synkkä on?
Toivolta kysyn, joka myrsky-yöllä
Niin usein siipiään on uuvutellut
Ja lohdutonna tullut, niin kuin mennyt.
Jos, lapses rikkoi, Kaikkivaltias,
Rankaisus salahmoilla ihmist' iske!
Maan lahjain vuoks' hän rikkoi; ota lahjat maan,
Vie vallan, rikkauden, kunnian aarteet,
Hänen anna vaivain alla vaikeroida,
Paasista kiistää leipääns' itkumärkää,
Vie terve voima hermoistansa, anna
Madella raukan matona tuskissaan;
Mut, Luoja, ainut jalous mi hälle
Kadotetusta pyhyydestä säilyi,
Se tunne, jonka vallass' edessäs
Hän ylenee kuin kesken paratiisin
Hedelmäpuiden, puhdasna kuin ennen
Sen kultapäivän paistaessa vielä;
Sit' älä vie, äl' ota hältä lempeään!
Mi hälle jää, jos sen hän hukkaa? —
Vaan
Mit' on mun rukouksein, valituksein?
Mun tuomioin jo lähtemättömäks'
On sallimuksen vaskitauluun vuoltu.
Mit' etsin, toiveksin, mit' anelen?
Mitä saada voin, mit enää menettää?
Ei! korppikotkaa ijankaikkisesti
Sydämmelläin mä syötän kuin Prometheys.
Parantumatta särkymättä olentoin
Kehräävä ain' on omia tuskiansa,
Ja niinkuin ihmiskunnan ilkkuvirttä
Mua inhoo aurinko ja tähtikatse yön.
Vaan kas, tääll' oon ma taaskin kodissain!'
Täss' on tuo kolkko luola. Oi, kuin nyt,
Niin kallis s' ei oo mulle koskaan ollut.
Siell' lepuuttaa saan raajat rauenneet
Väsystä taistelun. Sen helmaan vaipuneena,
Paas'-vuotehella piillen maailmalta,
Jonk' ihanuus mua kammottaa ja kiusaa,
Unihin ehkä uinahtaa saan hiukan,
Saan tuokioksi itseni unhottaa.
Vaan jospa vielä haahkan-untuvilla
Valveilla viruu Minnan vieress' urho,
Jätäppä, uni, mun itkeentynyt silmäin!
Suo tuntikausin vuoteell' levotonna
Mun aukisilmin yöhön tuijottaa,
Mut häätämään käy hältä tunteen kuollut
Ja unheesen vie hältä taivahansa!
Toinen Yö.
Poloisna, pilkan alla, rauhatonna
Käv' ikipitkät vuodet matkamies
Vaikeeta tietään mailla autioilla.
Ei illall' uskollinen syli suonut
Vuodetta levon päälle uupuneelle,
Ei lämmin käsi juomaa tarjonnut
Vilpoista kuumain huulten virvokkeeksi,
Eik' otsan taivaan alta tuikkinut
Kaht' armast' tähtee hänen sieluns' yölle.
Kun hilpeen mielen lemmityinen, aamu,
Pes' sulo-ihons idän aaltoloissa,
Hän apein mielin nousi vuoteeltaan
Ja kurjaa päivää katsoi kyynelsilmin.
Kun ilta, murhemielten lohduttaja,
Myhäili lännen uksill' unelmissa,
Hän unetonna vaipui vuoteelleen
Ja kolkkoon yöhön itkukatseen loi.
Eräänä iltan' ulapalle vaiti
Hän silmäns' siivet suisti riutumielin.
Päin illan kirkastamaa kotoaan.
Vaan, niinkuin linnut uupuneet, ne kaikki
Hukkuivat aallon hautaan autioon,
Ja niiden kuolinvirs' ol' huokaus,
Jok' uskollisna seuras myötä tielle.
Kas silloin, niinkuin nuori joutsen paisuin,
Idässä välkkyi purje lumivalkee,
Ja muutamaisen hetken päästä ui
Tään niemen rantaan laiva viiritelty.
Rannassa kellui lauta: — rukoillen
Apua ahtolasta sulki hän
Poveensa sen, kuin armaan, hurmoksissa
Ja ryntäs rohkeasti aaltoihin
Tapaamaan toivoaan ja kotimaata.
Laivasta kurotettiin lempee käs'
Avuksi uupuneen. — Ja neidot yön,
Uni suloinen ja kevyt unelma,
Pian vaivat hältä rauhan helmaan viihti.
Kun aamukoi nyt ruusuhuulillaan
Ennusti luonnon hekkumata, päivää,
Silmänsä avas matkamies ja katsoi —
Kot'seudun kauan kaivatun hän näki,
Sen vihreet kummut, metsäverhoiset,
Sen purot kukkareunaiset hän näki.
Rannalla seisoi tuttu tölli, tuttu
Kajahti lintuin aamuvirsi; — riemun
Yl'-tulvivaa mes'-maljaa juotuaan
Hän lankes maahan sulohurmoksissa
Ja siunas elämää, jot' äsken kiros,
Ja maata, jok' ol' äsken "tuskan horna."
Rukoilu päättyi — lehdikosta juoksi
Lapsuuden-tuttu tyttökultanen
Ja vaipui armahansa rinnallen.
Valellen poskein lauhaa leimuntaa
Itkuilla jälkinäennän ja riemun. —