Mut, murheen laps', miks' sielus viihtyy nyt
Kuvissa iloisissa? — Miksi haastaa
Nyt äänes ihmis-onnesta, kun ennen
Se soimata ja valittaa vaan taisi?
Haa! minäkin olin hetken autuas, —
Jost' ei vuos'satain tuskat kallis makso —
Ah, autuas! — On päivä ehtinyt
Yön varjot karkoittaa jo muille maille,
Eik' kastehelmet enää virvota
Janoista kukkaa riutuvaa, ja manner
Valossa värjyy auringon ja hymyy
Yön harhoillen ja valke-aavehille;
Viel' öinen unelmain tok' silmiäin
Lumoopi ihmeloistollaan, ja voittaa
Todellisuuden valot kilpailussa,
Kuin tähtivälkkeen voittaa kirkas kuu.
Unelma taivaan-kaunis, suloinen,
Sinusta kerron kalliolle, kunnes
Sen kaiku sekasointuun tottunut
Unohtaa multa kuullut tuskan huudot
Ja osaa hämmästyttää matkamiestä
Raikuttamalla riemun virttä vain. —
No, hiljennä siis huminas, oi metsä!
Hillitse hetkeks aaltos, vilkas virta!
Ja, vuoret, nostelkaa nyt harmaat päänne!
Ja seudun henget kaikki, kuulkaa — kuulkaa!
Ol' ilta, pohjoismainen kesä-ilta,
Jon' aurinko ei yöksi laske lepoon
Povelle maan, vaan sille suuta antaa
Ja rientää jällen päivän riemujuhlaan;
Ol' ilta, — aava länsi-ilma viruin
Kuin sahrami- ja kultamerill' uinui,
Idässä kukkuloilla vihreill' uipi
Nuo hennot ruskopilven hattarat,
Kuin ruusutarhat sinityvenessä.
Vait' uinui luonto kastehekkumassa,
Sen ihmepiirin keskell' astuin minä,
Kuin luonto, vait'. En surua tuntenut,
Tok' asui tajutonna sydämmessäin
Hiljainen poltto, niinkuin metsämiehen
Jää luoti kotkan kylkeen ammuttuun;
Vaan sitten vuoren kärjell' istuissaan,
Kun päivän sätehet hän verin punaa,
Hän tuntee tuskan vihleet rinnassaan,
Eik' arvaa, mist' on tullut tuo ja milloin
Se loppuu; niin mä omana ongelmana,
Sulosurussa, jot' en ma tajunnut,
Harhailin kaunonurmell' umpimielin,
Kun äkist' etähältä vieno äänne,
Kuin kannelt' oisi hiljaa kosketeltu,
Sulosointuun sammuen soi korvahain.
Ma kuuntelin. — Viel' sävel, vielä huoku
Hengiltä solmituilta soittimeen,
Ja sitte tyyni hiljuus kaikkialla,
Kuin illall' loistaa tyynnä järven kalvo,
Kons' siit' on viime viima riehuin käynyt
Ja väreet peilikiilloks' silenneet.
Nyt kerrassaan mult' tuska hälventyi,
Keveillä mielin olin taas kuin kukka,
Kons' sadetulvan tauottua taivas
Taas seestyy tuolle kyynelkasteiselle;
Kuin kukan riemu mun ol' tajuton.
Ajoipa kaipuu kaihoton mun seutuun,
Jon helmast' äänet lempeät nuo soivat.
Ma sinne riensin, niinkuin lentimin,
Ja kuuntelin, ja taasen kuuntelin.
Siit' astuin puistoon, missä vierekkäin
Puut päivän nuolia torjui vihrein kilvin,
Eik' iltatuulen leyhkää saapunut
Vilpoisen pyhän paikan varjostoihin.
Siin' ihmisjälkeekään ei näkynyt,
Ei noiden räiväin rosvokätten töitä,
Jotk' armaan luonnon raiskaavat ja nostaa
Taiteensa köyhän kruunun pirstoillen.
Siell' loisti kedon kasvit kukkasillaan,
Puut kaikk' ol' suviverhossaan; — ja lauma
Noit' ilman lapsii, höyhenverhot yllään,
Majaili lehväin alla uneillen,
Ja laulu untui heidän kielosillaan.
Ma seisahdin, en enää tuntenut
Himoa yhtäkään, en ajatusta;
Oleeni ol' kuin merell' laivan olo,
Kons' enään ei sen laitaa hyrsky lyö
Eik' enää veltto purje tuulta tunne.
Mut taas — yks' taivaan sävel helähtää!
Äkisti kantelon soi kielet kaikki
Rikasta, suurta sointoa, jonk' oitis
Sulosointuvasti täytti naisen ääni.
Mik' äsken unta uinui, valventui:
Nokkansa linnut aukas laulellakseen,
Värähti puiston lehdet, kukkaset
Varisti värjähdellen kastesateen.
Ja ah! — ma kuulin äänen läheltäin
Ja tunsin sen, — se oli Minnan ääni.
Seisoitko konsaan, usma vaippanas,
Sylissä suvi-aamun harjun päällä,
Ja ruusu-utua joit, ehk' et sä nähnyt
Punaista maljaa, josta utu uhkui,
Ja kylvit jäseniäs lämpimässä,
Jon lähde kätkeyi sun silmiltäs;
Jos silloin näit sä tuulen poistavan
Keveän usvan, vuorten laaksoin näit
Tutusti käyvän sekaisuudest' ilmi,
Jos silloin selvin silmin iloiten
Näit armaat, jotka riemus äsken loivat;
Niin tiedät, mitä olin, miksi muutuin
Hetkellä, jolloin Minnan äänen kuulin.
Mit' olin kärsinyt, mit' aiat pitkät
Kuvaillut onneks', sulona nautiskellut,
Kiils' sielullein nyt kirkastettuna,
Ja lempi nous' kuin aurinko sen päälle.
Ajettu sielun kirkkaast' eedenistä
Ol' yksi aatos kuitenkin — ol' tää:
Ett' oli Minna, Minna toisen oma.
Autuutein vain ma tunsin, tiesin vain
Mun ynnä hänen mailmass' olevan,
Kun juoksin riemuiten ja hurmoksissa
Lyhkäisen tien, mi meidät erotti,
Ja Minnan eteen vaivuin polvillein.
Vaan säikkymättä, pelkäämättä hän
Mua katsel', hellän-tuttu hymy suullaan,
Juur' kuin jo kauan oisi ollut luonain;
Hän katsel' niinkuin lapsi enkeltään,
Kons' äit' on tehnyt vuoteen pehmoiseksi
Ja unen kanss' se armas astuu sisään.
Ei kannel soinut nyt, ei vaihdeltu
Välimme huokaust', ei katkosanaa;
Mut pientä siltaa myöten, jonka loivat
Silmämme sydäntaivastemme väliin,
Puvuissa tuhansissa liehui lempi,
Muutellen riemujaan ja asumustaan; —
Kunnekka huulitusten helmakkain
Lepäilin hänen sylissään ja tunsin
Povensa aaltoin kuuman kuohunan,
Ja kyynelhelmet poskipäiltä join
Ja hehkumasta herposin — ja herään.