Mut valhe-autuus, pidä ainiaan
Ah, ainiaan mua sulokahleissas!
Todellisuuden armolt' en mä kerjää
Nautetta haltijaltaan lahoovaa.
Mä tyydyn kuvas-aistin varjopeliin,
Jahk' aina luo se silmällein sen hetken,
Jon' autuas olin, ehkä pettyneenä.
Silloinpa, vaikk' on Minnan kevät mennyt,
Eik' enää hällä posken ruusut hohda,
Viel autuaana nuorna näen sen luonain.
Silloinpa, kun jo aika jättää mun,
Kun kumpu viherjöi mun tomullain,
Vaan vapaa henkein tähtitarhoiss' asuu,
Ma vielä mailman ihme-valostai,
Taivaista, enkelein ja Luojan luota
Uneilen itsein Minnan ruususuulle.
Kolmas Yö.
Idästä nousee pilvet synkeät,
Ne pitkää myrsky-yötä ennustaa.
Etäälle länteen saarten, salmein taakse
Juur' uupui päivä aaltoin helmahan,
Sen soihtu hiljaa sammui.
Kuink' kaikki vaihtuu! Päivä, joka äsken
Sadoille maille kutoi kukkavaippaa,
Se hiipui nyt, ja synkät varjot kalvoo
Himeetä lehtein viime-purppuraa.
Sen rauhan, utu-lentimin mi liiti
Merillä, mailla iloisilla, häätää
Uhkaillen kaukaa myrskyn kotkalento,
Eik' äskeisistä mitään jäänyt oo. —
Kuvaapi suuri luonnon elämä
Inehmorinnan eloa; kumpaakin
Sama ijäinen ja korkee sääntö määrää:
Sen muoto muutost' on, sen henki elämää.
Onnelliseks' saa sydäntä tok' kiittää.
Jon päiv' ei muutu myrskyiseksi yöksi,
Vaan jään ja kyyn ja horron yöksi, sillä
Horrossa ei se huomaa vaurioitaan,
Ja herää uunna aamuna, tok' ei
Katoovaa päivää näkemään.
Mun äsken
Povessain kalvatuss' ol' taivaan rauha,
Ja ilo siihen kylvi loistoaan,
Ikäänkuin syys-aurinko joskus myöhän
Kultaapi kedot martaat hetkiseksi,
Ja kasvit, kuihtuneet ah! aikaa sitten,
Keväimen jäljitellyn pettämästä,
Pilkistää jälleen, kunnes musta pilvi
Heilt' toivon ehkäisee ja hentoin päälle
Rakeina kaataa kalman jäätävän.
Näin, vienot tunteet, joista versonut
Oraita hentoja on raukan rintaan,
Teilt' ehkä kohta hengen kitku sortuu.
Harsoonsa käärii kolkko aavistus
Jo taivahanne; ah! ei aikaakaan,
Niin kaikki taas on synkeää kuin ennen.
Vait', laulelmaa! — Mik' ihmis-olento
Mun tavoin' synkän salon rotkoiss' astuu?
Iloisa laulu; ehkä eksyneen,
Ku jälleen löytänyt on kotipolun
Ja riemuin rientää lasten luo ja vaimon.
Tuo onnen mies! Jo sataa rankasti
Ja kylmää huokuu yö; vaan ah! kuin väleen
Unohtuu hältä pitkän matkan vaivat,
Kun armahansa rinnalla hän lepää!
Vaan tuoss' se ilon-laulajatar on!
Ah, olennon ja laulun ristiriitaa!
Samoin kuin lähde laskee riemuvirttä,
Vaikk' käy se kallioihin murtuen,
Niin hän vaikk' elon onni petti, sorsi,
Onnesta kuuluu vielä laulavan.
Kas, ruususeppel harva surkastunut
Hajaiset hiukset solmii; joka viima
Vie kellastuneen lehden niistä, niinkuin
Keveetkin kovan-onnen tuulet tempoo
Povesta runnellusta toivehet.
Kas hänen kasvojaan! Kuin syksyll' lähde,
Myrskyistä samennut, on peitoksissa
Häväistyn kukkakunnan pirstain alla,
Vaan taivas vielä kalvoll' läikehtii;
Niin loistaa vielä noista kasvoista
Piirteiden raiskatuiden alta leima
Ennestä mulle tuttu, rakastettu.
Lähene, hurja neito! Minnan lempi
Viel' loistaa itkeneestä silmästäs;
Ja poskillaskin vielä haamottaa
Nuo Minnan poskipäiden ruusutarhat,
Vaikk' kaiho niihin tuiskunut on lunta.
Sun äänes Minnan on, sun rintas Minnan;
Tuu, annas koetan, lyökö sydämes
Kovasti, hehkuvasti niinkuin hänen.
Oi tullos! — —
Taivaan armo, se on hän!
Te suonet, hyrskikää kuin merten raivo,
Ett' aaltojanne kauhistus ei jäätäis.
Se hän on! järjen soihtu sammukoon,
Se hornaa valaisee! Oi herää, yö,
Maan äärist' tänne varjos, rauetkaa
Päällemme, rotkot, meidät haudatkaa! —
Oi mielipuoli? näillä kauhun mailla.
Tänä hämärän ja rauhan hetkenä,
Kun murhe nukkuu, riemu uneksii,
Ket' etsit?
Nainen.
Haa! niin ketäpä etsinkään?
Täält! etsin kultastain, ja hänpä vastaa
Koleilta kallioilta, kun ma laulan.
Kuul' kuule! tuoll' yks' ääni, tuoll' yks', tuolla yks'!
Niin kauas poistui viimeinen,
Etten hänt' enää tuolta kaukaa sauta.
Vaan kuule! likell' on hän taas — jo siirtyy
Edemmäs — ah niin loitos, ettei kuulu!
Ah voi! miks' karkaat? Mit' oon rikkonut?
Jos rikoin, tahdon kaikki sovittaa.
Mies.