Sä itket, nainen: miksi kyyneltäs
Sä tuhlaat kolkon onnes jalkain juureen?
Se korkeudestaan sinuun katselee,
Kuin aurink' katsoo liljaan, jon se polttaa.
Iloitse, niin sun kultas palajaa;
Nyt ei hän tahdo tulla, kun sa itket.
Nainen.
Ma nauran siis. Niin nauroin äskenkin
Ja lauloin iloissaan, kun hän ol' läsnä.
Hän vastas tältä paadelta? Miss' on hän nyt?
Sun vain näin tullessain, — vaan näitkös hänen?
Ja eikö ystäväisen tervehdystä
Hän lähtiessään mulle jättänyt?
Mies.
Lupaspa ensi aamun valjetessa
Palata tyttöns' uskollisen luokse
Eik' enä erota.
Nainen.
Sä kukka rukka, jonka,
Hänt' ilahuttaaksein, ma taitoin, ah!
Ens' aamuun et sä elä, siksi täytyy
Sun kuihtua, siks' yö on liian pitkä.
Vaan, hyvä vieras, ota sie tää kukka;
Mä en saa viipyä, hänt' etsin vainen.
Jos hän mua pakenee ja min' oon tuolla,
Niin tääll' on hän, niin hälle kukka anna!
Sanoppa: niinkuin se tän' yönä kuihtuu,
Mä ennen aamun koita kuihtunen;
Sanoppa, ettei sais hän paeta,
Etten mä muista, kauankos jo turhaan
Hänen jäljissään ma harhailin, ah turhaan!
Mun polttaa kieltäin, jalat verta vuotaa,
Ja usein, kun hän lähinnä on, uuvun
Ja horrossain näen unta, että rintain
Täynn' ohdakkeit' on, jotka syäntä vihloo
Joka sykkimältä. — Unta on se. —
Mies.
Lakkaa!
Nainen.