Se virvottaa mua kumminkin, ja kohta
On horron loppu.
Mies.
Lakkaa! kyllin lausuit jo
Ajaakses taivaan asunnoista raukan.
Älä viillä sydäntäin, se sairastaa
Kuin sun!
Nainen.
Kuin mun? Siis hoivaa tarvitaan!
Vaan virka, mistä tuota saatanee?
Sit' etsinyt mä oon, kuin pilvi harhaillen
Tyyssijaa etsii, niinkuin vesilintu
Kaisliston kalveest' etsii poikoaan,
Jok' ampujan jo käessä verta vuotaa.
Ei lohdutust' oo mulla, veljyt parka;
Sit' ei suo ihmiset, ei maa, ei taivas.
Tarina mull' on — jos sen tahdot kuulla —
Niin kumma ja niin tosi; itse näin sen.
Sun pitää ensin itkee, sitte nauraa,
Ja jos sa naurat, tahdon miekin nauraa.
Sanottiin mulle: rakkaus ei oo
Tät' ilmaa varten luotu, oisi väärin
Valittaa, jos sen taimi täällä kuihtuu.
Lähdinpä, sydän toivollisna, ulos
Ma lempee onnellista etsimään.
Ma tahdoin nähdä, eikö paikkaa lie,
Miss' ois kaks' uskollista onnellisna.
Ja näinpä likimmässä lehdikossa
Jo kyyhkyiskaksikon: ne kuivan hongan
Harventuneessa latvass' istuivat
Nokassa nokka, rauha ympärillään.
Pysähdyin; äärettömän mieluisaa
Tuo nähdä oli mulle. Ilon kyynel
Silmääni nous', se tuskin ehti vierrä,
Kun huomaamatta haukka tullen vei
Siit' toisen kyyhkyn; toinen vaikeroiden
Katosi puiden piiloon peloissaan.
Haikeilla mielin haukkaa katsoin, — hän
Lens' saaliinensa toiseen puuhun pois.
Siell' istui naaras, kyyhky kahden syötiin,
Ja syötyään, ne lempi toinen toistaan;
Ja jälleen lohdun löysin, sillä näin
Rakkautta löytyvän ja siinä rauhaa.
Pamahti pyssy, — toinen haukka kuol'
Ja toinen säikähtäin lens' puiden piiloon.
Vihaisna katsoin maahan, miettien:
"Tääll' lempi surmataan; vaan ompa paikka,
Miss' sula hyvyys sykkii sydämmissä,
Siell' löydänkin mit' etsin, siell' ei lempi
Oo vainottu, vaan suojassaan se hymyy."
Näin aatellen, ma jalkaa kevensin
Pois mennäksein — niin katso! jalkan' alla
Ol' perho poljettuna, kuoltuaankin
Kukassa kiin', jot' eläissään hän lempi.
Mun jalkan' ol' sen tallannut, ah mun,
Voi kummaa! mun, jok' oisin ostanut
Omalla hengelläin sen hengen — naura;
Et naurakaan — ka, munpa polkemain
Ol' lempi, — ja et naura vaan? —
Mies.
Oi nainen!
Epätoivo nauraa niin kuin sie: oi toivo!
Olipa perhos kuolo lemmen voitto;
Hän kuol' yht' aikaa lemmikkinsä kanssa.
Se kuol' sun etees, kun sen hyvää tahdoit.
Elomme erämaissa enkel' astuu,
Hän suosii lempeä kuin sie, vaan tempaa
Myös usein puolisolta puolison,
Ei saaliinhimoll' ampujan, ei haukan,
Ei mieleti kuin he; vaan hellän katseen
Luo, toisen ottaessaan, toisehenkin.
Hän miettii: "Itkettyäs vähän aikaa,
Sä jälkeenjäänyt, korjaan sinut täältä
Kyynelten laaksost', yksin kulkemasta." —
Tiedätkö nimee enkelin? Se kuolo on;
Sen työ sun työs on moinen, hyv' on hän kuin sä.
Nainen.
Oi! itse oot tuo enkel' armas, tullut
Ei lohdutusta pyytämään, vaan tuomaan.
Jutellos kaunis kuolon-tarus vielä,
Kuink' armaasti hän vapahtaa ja lempii!
Viel' lausu tuo, ja tahdon kallistaa
Pään' uupuneen sun polvelles ja kuulla.
Ja, kultuain kun silmän' ummistuu,
Varalla pidä piilotettu kalpas
Ja korjaa kelmee kukka Herran luo!
Mies.