Ijäti kukkimaan ja lempimään.
Nainen.
Korkeimman jalkain juureen itkemään,
Siks' kuin hän heltyin kyynelistäin käskee
Sun häntä noutamaan, ku mua karttaa.
Mies.
Kun saavut satamaan, hän saapuu myös.
Kai itse pyynnee hän tuot' enkelyistä
Sun luokses viemään hänt'. Unohda siksi
Mitä maa on rikkonut, mit' täällä kärseit!
Unelle usko huoles, murheen impi,
Ja unta näe, kuink' onni haudalt' anoo
Kyllyyden-sarvellensa runsahalle
Sit' aarretta, jot' on hän vailla: — rauhaa.
Nainen.
Ja kuinka kuolo pitää onnen kättä,
Sokeeta uskollisna taluttain
Takaisin kautta mailman, kautta aian,
Ja täyttää puuttehet sen antimissa
Ja sovitusta luo sen virheisin.
Niin uneksin sun polvellas, sa lempee,
Sa ainut, jok' et raukkaa herjaellut,
Et auttamatta, holhomatta kurjaa
Apuusi turvaavaa pois työntänyt.
Polvellas tahdon tyynnä unta nähdä,
Kuin tähti tyynnä kesätaivahalla,
Kuin sydän unii lapsenmailmassaan.
On palkkas valmis: oothan kuolon enkel';
Aarteita kaipaat, saavuttaakses lemmen
Maan lapsilt'; ota kyyneleeni kaikki,
Ja huokailut, mi nousi rinnastain;
Timantteina ja helminä ne kiiltää
Nyt nähtäviis, jos kunne kulkenet!
Ja missä turvatonna leski itkee
Ja kelmeet lapset leipää huutavat,
Ja paarin ympärillä hätä häälyy,
Oi sinne kylvä helmiäs, ja katson
Talosta taivon työtäs siunaten.
Vaan missä lempi lohdutonna vaatii
Mennyttä autuutt' taivaalta ja maalta,
Siin' älä kylvä kultaa, helmilöitä,
Vaan nosta viikattees ja niitä! —
Mies.
Uni!
Sä syämmen kitukasvin vilvas kaste,
Sä leuto, joka siivill' unelman
Viet vankilasta hengen vaivatun
Ja suot sen hetken aikaa hengitellä
Vapaana ijäisyyden eeter'-ilmaa!
Viattomuuden luokse laske, vaikka
Vuoteena sill' on valju vuoren sammal,
Vaikk' kallistaa se päänsä rintaa vasten,
Miss' elon tuimat tyrskyt kaikki pauhaa!
Jo nukkuu hän — rukouksein kuultu on —
Hän nukkuu, päästyänsä päivän töistä.
Kas, vaivat, joita pitkät vuodet tuotti,
Nyt tuokioss' on kaikki unhotettu!
Voi hyvän unta tyyntä! Niinkuin ilta,
Kons' untuu päivän myrskyt, kirkastuu,
Niin senkin suru-kalpeet kasvot seestyy.
Nuo merkit, joilla orjans' otsaan painaa
Isännyytensä leiman kohtalo,
Tasaantuu pois, ja nukkujassa asuu
Jo eduskuvallisna vapahdus.
Ootp' autuas, kun unhotat ja uinut;
Ei mailman tuima telme tunge nyt
Silmäisi suljetuista akkunoista,
Ja elon syvät kuilut peittää yö.