Hän taistellut ja kärsinyt on paljon,
Povessa haavat, suonet vuoti kuiviin,
Ja vielä lyödään häntä. Karkusall' on
Sen mieli, suunnatonna, suojatonna,
Ja sentään murheen joukko tuota vainoo,
Jos missä turvan haussa eksyilis hän.
Ja etpä murskatussa linnassaskaan,
Sa hulluus, vaivatun suo piileskellä.
Uni hyljätyll' on ainoo ystävä.
Olento kallis! Empä vaikeroitse,
Vaikk' aisti-olentomme lamppu, järki,
Lekuttaa, liekki milt'ei sammuksissa,
Majassas, jok' on maasta, mullast' tehty; —
Mutt' että, miss' sen himmi hohde välkkyy,
Kurjuutta, kyyneleit' ain' nähdä täytyy,
Se mieltä murtaa! Vähän muutenkin
Maan päällä sielun jumal'-liekki maksaa
Ne uhrit, mitkä saa se rauhaltamme. —
Mit' on ihmis-onni, joss' on puolittain
Pimeyttä maan ja valoa taivahan?
Yö synkkä yhden tähden ympärillä.
Sen vaalas välke suotta kiiltelee
Yön usvihin ja pilviverholoihin:
Ei luo se päivää avariin, ei tunge
Soihdulla leimuvalla varjoin maille,
Ja myrsky voitollisna syöksähtää
Yön halki ärjyellen käskyn kieltä,
Ja kolkkoin rantain vaiheill' aallot huokaa.
Hetkittäin sentään silmä, unhottain
Yön usvat, taistelut ja kauhut, katsoo,
Iloisna mieleltään kuin lapsi, tähteen;
Ja näitä hetkiä hempii heikkous
Valohetkinään ja niitä rakastaa
Keveinä elon riemutuokioina;
Mut voimapa ja vankka sydän niitä
Kiroilee hornan kantamoisna, jotka
Petellen toivo parkaa viettelevät,
Vain näyttääkseen kuink' on sen siivet heikot,
Lupaavat valhekielin valoo, rauhaa
Aatteelle harhan korvess' eksyvälle.
Levähdä siis nyt huomispäivän vaivaan,
Sa rasitettu kovan onnen orja,
Unohda kaikki, kun sen vielä voinet!
Ei mulle unta yöll' oo enää antaa,
Leponi on vain voimattomuus kantaa
Onnettomuutta päällein tulvivaa.
Mutt' istun sentään vielä katsellen
Sun rauhaas murheell' ilonsekaisella,
Kuin murhe lemmityisen haudall' istuu
Kukasta riemuiten, mi siit' on noussut.
Neljäs Yö.
Pois Minna mennyt on, ah, pois on mennyt!
Ainoinen muisto, minkä hältä sain,
On kasteisella ruohikolla jäljet
Ja oksat vielä värähtävät, missä
Hän hiljaa metsän puiden välist' astui.
Niin poissa hän on; niinkuin iltarusko
Hän rotkojen ja puiden taakse haihtui,
Jälille jäin vain minä — synkkä yö.
Ah, autuaspa olin; kultaa painoin
Sydäntäin vasten, yksin minä kärsein,
Ja hän kuin lapsi nukkui huoleti.
Entisten päiväin muisteloiden parvi
Lepääjän ympär' laati näyttölavan
Ja öisen harvan harson läpi loihti
Mun nähtäviini haamut vaihtuvaiset.
Siin' näin mä teidät, lapsuuteni päivät,
Näin rauhanne ja kirkkaat aurinkonne,
Kons' aatos viel' ei tiennyt itsestään,
Ei lennellyt viel', etsiellen turhaan,
Kuin Nooan kyyhky, rantaa, vihriää,
Vaan keinui tyynnä arkiss' unelmain
Pohjattomalla elon aallokolla.
Näin sunki, lehto, missä Minnallen
Poveni polton ilmaisin ma, missä
Keveenä niinkuin pääskynen, mi liitää
Keväimen helmaan salmen välkky-aallolt',
Tunnustus lensi hänen huuliltaan,
Ja silmä kyynelehti helmiloitä
Toiveeni voittokruunuun, kiiltämään.
Sun näin, yht' aikaa ijäisyys ja hetki,
Autuuden syvyys, kun mun suudelmain
Vast' ensikerran illan viileässä,
Laulaissa lintuin, lehdon humistessa,
Sen huulten hempivuotehelle untui.
Ja te valat, tuhat kertaa vannotut
Ja uudestansa vannotut, näin teidät,
En keveinä ja toivokkaina nyt,
Kuin muinoin, vaan niin synkän-juhlallisna
Osottain sormin aian siipilöitä
Ja rautakättä kolkon kohtalon,
Ku kahleen pirstoill' loikui raskahasti. —
Noin vuorotellen iloiten ja surren
Ma entis-riemun haamuin himmeäin
Näin milloin yötä pyytävän jo lähtöön,
Huomenta milloin konsaan koittamasta.
Mut lännen puolla kirkastui jo vuoret,
Ja kohta laaksoon vuoti verkalleen
Huipuilta kullatuilta valon virta,
Ja päivä nousi, luoden hohtoansa
Kelmeille Minnan poskillen.
Hän silmäns' auki loi ja minuun katsoi
Ei, niinkuin äsken, katsein tylstynein,
Vaan terävin ja tuimin niinkuin nuolin:
"Sä oot se, sun ma löysin, unelmani,
Unelma vaikee loppui nyt." Näin virkkain
Äkisti nous' hän, salaa kyynelöiden,
Käteeni tarttui, taivaan-tyynnä lausui:
"Nyt vaivan kärki katkes, verho vaipui
Mun silmiltäin; mit' olen etsinyt,
Sen oon ma löynnyt, sydän muut' ei vaadi.
Mit' omii maa, sen riemut, tuskat kaikki
Ne täpötäydeltään mä tyhjiin join,
Enempää ei sen köyhät varat salli.
Nyt lähden, minne sie et tulla saa;
Vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin
Perästä tervetullut!
Kuin mie, niin siekin kauan nähnet unta,
Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit,
Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin,
Tyvennä sydän, sielu kirkastunna,
Heräävä ihmeekses sen helmasta.
Hyvästi siks'!" — Hän pusers minun kättäin,
Polulle kaitaselle kääntyi hiljaa
Ja alkoi vitkaan käydä kulkuaan.
Mun sylin' avoin ol', mun silmän' kilvan
Pyys' kielen kanssa häntä palaamaan.
Ei nähnyt hän mun kyyneltäin, ja pyyntön'
Sydäntään suotta kolkutellen kuoli.
Hän kulki tietään kylmänä, heltymättä,
Kuin talvitaivahalla kalvas kuu.
Ma riensin hänen jälkihinsä, tahdoin
Syliini vielä kerran painaltaa
Epäjumalaa, jota sieluin aina halaa.
Mä lähenin, — hän katsoi taaksehen
Ja kättä nostain varottel' ja uhkas;
Käskynsä jäätämänä siihen jäin
Kuin veretön kuva, marmorista luotu,
Kuin Pluuton linnan yössä laulaja,
Kons' Eurydiken vei hält' tuoni jälleen.
Mun jalkain maass' ol' kiinni liikkumatta,
Ei rinnast' äänt', ei huokausta päässyt,
Kunnekka vihdoin mielitietyn näin
Katoovan metsän helmaan syvemmälle.
Sain siiloin parkuäänen lahjan jälleen
Ja huusin synkän toivotonna: "Minna!"
Mut vuorten jynkist' onkaloista kaiku
Vain pitkään vaikeroiden vastas: "Minna."
Hän lähtee. — Sydän, tiedustatko minne?
Niin minne? Kotiin, puolisonsa luokse;
Sill' ylevä sielu kestää pakkoaan
Ja lujaks' takoo velvotuksen vitjat.
No niin, hän palaa omaistensa luoksi
Tunnetta järjen kahleill' lannistain.
Ei saa, ei tahdokaan hän mua muistaa;
Pian tottumus, mi raskaan huojentaa
Ja ilkeänkin mieluisaksi muuttaa,
Kukittaa lempikäsin ohdakkeita
Tuon onnettoman liiton kasvamia.
Kun silloin rauhan valjetessa sieluun
Kelmeillä poskill' alkaa aamu koittaa,
Ken onnen miesi suuteloilla saa
Imeä purppurat tään aamuruskon?
Ja kun hän uhkurintain aarteen yltä
On hunnun riisunut ja käypi suojaan,
Miss' yksin tähden loistossa tai lampun
Rehevä vuode paisuu viekoitellen,
Ken seuraa häntä riemun hurmoksissa
Ja sekunnitkin lukee hiukuen? —
Haa! eipä hän, joka harhaillen tääll' yksin,
Juo kalseaa yökastetta ja vaipuu
Vuoteelle sammalpaaden — tyytyen,
Jos siinä hetkeks' unhottaa hän saattaa,
Mit' on hän ollut, mitä hän on, miks' tullee.
Mitä kuiskailette korvahain, te aaveet,
Te pimentolan lapset päivän-arat?
Mitä rikkoi Minnan mies? — Tok' ihaninta
Ois nähdä veitseen hyytyvän tuon veren,
Mi Minnan luona kyllin kiehui jo!
Pois hornan aatos! Vai sä viekoitat
Sielulta viime-aarteen, valohengen,
Jok' yksin uskollisn' on hyljätylle
Ja joskus puhuu maasta paremmasta,
Min rannall' lempien mua Minna kohtaa!
Ei! eläköön hän, vaikka onneaan
Tuhansin aistin vois hän ahmiella;
Säilyypä sentään onnein raunioista
Minulle Minnan lemmen mahdollisuus.
Syväksi kuolon rauhaa mainitaan,
Kuink' kahle kirpoo henkeä painamasta.
Kons' syömmen kello viime kerran soi
Eik' enää vankiuden aikaa mittaa.
Ja tosiaan ei mikään myrsky koske
Tuon huonetta, ku nukkuu nurmen alla,
Ja tuska siinä rinnassa ei riehu,
Ku hiljaa sammalverhon alla lahoo;
Mut henki, onko henki vapaa? — Ei!
Ei eeterin valomeress' oo hän vapaa,
Siivillä tähtein välill' liidellessään;
Hän ijäisyyden helmass' ei oo vapaa,
Saleissa taivaan hän viel' orja on;
Niin kauan häll' on kahle itsessään,
Kuin häll' on aiallisen lemmen muisto.
Ja lempi tuo ei haihdu yhtä pian,
Kuin mullan siteet haurahat ne murtuu.
Kas, vuori nousee jyrkkään pilvihin;
Huipulle mennä, siitä syöksähtää —
Mi helppo autuuden ja rauhan hinta,
Jos sillä vain ne ostettaviss' ois!
Puvuissa tuhansissa kuolo viittaa
Leppeenä, missään kammottelematta.
Sen avohelmaan syöstä saattaisin
Iloisna niin kuin joutsen kiiltosalmeen,
Ja viivyn tok' — oi, miksi viivynkään?
Ah, jospa kuolo hengen vapahtaisi
Ja maisten muistoin saastast' irrottaisi,
Ei huokaust', ei valitusta yhtään
Mun lentäis silloin huuliltani. Ei,
Kukilla seppelöitsisin ma otsain
Ja riemuretkin vuoren huipullen
Ma kulkisin ja soidess' ilolaulun
Syvyyden usvaan syöksyisin ma voittain.
Vaan nyt, mik' oisi kuolon heelmä? Elo
Tuskansa tajuntaan vaan pystyvämpi.