Armossa ruhtinas
Hymyili: "helppo lievittää on huoles;
Kuvani kultaisen
Puu-kuvastasi sinulle mä annan."
Mut vanhus huokaili:
"Oi herra, halvan valitus on halpa;
Ei kostu kuitenkaan
Surunsa kultaisilla antimilla.
Minulla tytär oil,
Hän oli leivoni ja pyhä kuvain.
Olipa orjatar,
Ja valtasi, se hänet multa ryösti."
Ja ylös ruhtinas
Punastuneilla kasvoilla nyt katsoi:
"Miljutin," lausui hän,
"Ei täältä huolineen nyt kenkään käänny."
Huulilta ruhtinan
Nyt huokaus, ääni, sana, nimi lenti,
Ja kas kun aukesi
Samassa ovi huoneen komeimman,
Ja kauniimpana vaan
Valossa onnen päivän valennehen
Kuin ruskopilvi nyt
Edessä vanhuksen Nadeschda seisoi.
Hymyillen armossaan
Kätehen otti ruhtinas Nadeschdan
Ja ihanattaren
Hän kummastuneen ukon tykö saatti;
"Miljutin, orjani
Sä uskottu, mä laulurastaan sulle
Leivostas tarjosin,
Ja kuvan kultaisen puu-kuvastasi!
Mun lahjain hylkäsit,
Tytärtäs, orjatarta, ikävöit sä;
Kas ruhtinattaren
Sinulle orjattarestasi annan."
Nyt kyynel kirkkahin
Sulosti loisti kasvoilla Nadeschdan
Ja äänetönnä vaan
Hymyillen suuteli hän vanhan otsaa.
Kuudes laulu.
Oi jospa semmoiseks mua synnytit
Ett' ois tuo tähtein kirkkaus, jota sä
Nyt äsken ihmettelit, mun mieltäin myös
Hyvittänyt! Mä oisin ne miekallain,
Kuin lapsi, mieltynyt ilokaluihin,
Iloisna poimeskellut, ja henkeni
Lapsellisessa leikissä heittänyt.
Mut linnassansa varrella Wolga-joen,
Salissa marmorisessa, kuuluisan
Sukunsa kuvain keskessä yksinään
Natalia Feodorowna nyt oleksi.
Juur tässä, näiden toistajain seurassa,
Hän päättänyt oil ruhtinas Dmitrin nyt, —
Isäinsa koissa kauvan jo kaivatun, —
Eteensä laskea. Kuni juhlaksi
Nyt oli sali laitettu, poistetut
Kuvilta kaikki purppura-peittehet,
Ja pöydän päähän, vierehen äitinsä,
Komea istuin pojalle pantu oil.
Odotti äiti ylpeä, kello löi,
Ja saliin astui Dmitri, ei pukunsa
Korea ollut, ei edes siistetty,
Mut tavallinen vaan, jokapäiväinen,
Ja arka silmänsä oil, mutta röyhkeenä
Luo äidin astui hän kuni synkkä yö.