TEKMESSA.
On miekkaa syvään leikannut
Ja hengen majan murtanut, hän kuollut on.
LEIOKRITOS.
Hän kuollut kautta miekkani! Oi ihminen
Kuink' on hän halpa jumaloiden edessä;
Vaikk' onkin jalo, on hän heille leikki vaan,
Siis heidän tahtoansa yksin noutakoon.
Jos omast' edestään, ei heidän edestä,
Hän jotain tekee, turrnioks se hälle on — — —
Hän kuoli kautta miekkani! Se, jumalat,
Ol' päätöksenne, kuoli ehkä vihaten,
Oi katkeruutta, sitä miestä, joka ois
Tuhansin kerroin kuollut hänen edestään.
TEKMESSA.
Jos lohdutuksen lause huoles helpottaa,
Se kuule: kuoloon saakka rakasti hän sua!
LEIOKRITOS.
Ken sanoo sen?
TEKMESSA.
Viime huokauksensa,
Jonk' omisti hän sulle nyt sun tullessas.
LEIOKRITOS.
Oi kallis lapsen sydän, senkö palkan sait?
Mut vaikka rakkautes lisää tuskaani,
Se lohdutukseni on myös. Leontes, oot
Mun omaisuuten' ainoa myös kuoltuas.
Josp' oisin sua rakastanut vähemmin
Ja neuvoasi seurannut kun varoitit
Mua usein vallan pettävästä loistosta!
Mut rakastinko valtaa itse tähteni?
En, sun vaan tähtesi. Mä sulle perinnöks
Sen jättääkseni sodin vasten sinua
Ja jumaloita, ihmisiä, itseäin.
Sä unelmaini Salaminin kuningas,
Nyt nuku kruunutta, mut myöskin huolitta
Helmoissa jumaloiden, joiden asiaa
Maan päällä valvoit. Ma en voi noin nukkua.
Valittamatta tuskan tään oon kärsivä
Kun taivaallisien sen tiedän sallimaks,
Ett' oisin mä myös todistaja voimainsa.
Niin, raskas muuttuu helpoks heidän tahtoissaan
Ja mahdolliseks mahdoton, sen todistan.
TEKMESSA.
Oi herkeä, sä olit vihamiehemme,
Viel' olet se, mut puhees särkee syömmein.
LEIOKRITOS.
Miks mua kutsut vihamieheks? Viha on
Maan päällä vaan; en maahan kuulu, kotini
On tyyni tuonela, Leontes siellä on.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset. Soturi (rientäen esiin).