"Mitenkö saa sen tietää", vastasi valtioviisas; "pappilan vanha paimen mummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä sen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme."
"Samahan se on", vastusteli vanha sotilas, "menemmekö pois vai emme; olemmehan kumminkin olleet täällä."
"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat", huusi rummuttaja,
"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!" jatkoi pieni, pystynenäinen sotilas.
"Niin, valitkaamme upseerit", kehoitti moni ääni; "kuka rupeaa kenraaliksi?"
Ennenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki vastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan sivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin lammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt sille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka näytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti sotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka uhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella. Kiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen espanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.
Näillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti jäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä eräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä semmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti tunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:
"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!"
"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!" huusi toinen, sydämmensä pohjasta todistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.
"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!" huudettiin joka taholta. Enempää ei tarvittu.