Mutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus tapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa kuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä tosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja nuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä pikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä varaan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista leikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta elukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan silmittömästi ja vihdoin — mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.
Jääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet eikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan epätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee pistellen kostaa viholliselleen.
Kauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että sanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli neuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti käy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se, johon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja kostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan meneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu, edellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta Kustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai aikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.
Ensimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit kuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta, olivat yksinkertaiset sanat: "Niin, niin!" ja "Ei, ei!" joita kohta seurasi niin vahvasti lausuttu yleinen "Hiljaa!" että meteli kuoli kuin tenho-iskusta.
Nyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan kaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja lauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi, niinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa sanotuksi.
"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!" riemuitsi hän. "Se kyllä tiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan rummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia narreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin."
"Osataan kyllä", vakuutti eräs vanha sotilas; "meitä on enemmän kuin kaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan."
"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin kersantti!" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina suuttumuksesta ja innosta.
"Ei, pojat", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, "me lähdemme pois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa rehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja pelottaneet hänen lampaitaan."
"Mitenkä hän saa sen tietää?" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.