"Vastusteleeko hän?" kysyi kenraali, käsi puuskassa.
"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian paksuja vitsoja", huusi moni jääkäri yhtaikaa.
"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!" sanoi kenraali, ottaen rummuttajaa kiinni leuasta.
"Niin, herra kenraali!" vakuutti eräs kaartilainen, "älkää säästäkö häntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää pysymään lippunsa luona."
"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin kaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa", nurisivat jääkärit hyvin suutuksissaan.
"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä", sanoi pilkallisesti nauraen pikku rummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, "niin on selkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa." Samalla otti hän maasta todellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.
Silloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut kepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa kuului, oltiin suutuksissaan.
Kenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään. Rangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän katsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja että — sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi — "jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen menettänyt vihollinen."
Niin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä, komensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä peljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja nopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri niittyä.
Niin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat sotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet niityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.