Mutta semmoiset kujeet, vaikka ne kyllä aikanansa asianomaisia suututtivat, haihtuivat pian muistista toisten tieltä, jotka vaan naurattivat; ja kun sen lisäksi jokainen loukattu kaupunkilainen voi, milloin hyvänsä astui koulun sivutse, olla kuulevinaan syytetyn pahantekijän valitushuutoja eli siis omasta puolestaan rauhoittua, ei pahastus koskaan juurtunut syvälle eikä laajalle. Päinvastoin oli koulu kaupungissa rakastettu, olipa sille ihan välttämätönkin, aivan samoin kuin perheen vanhuksille vallaton pojan- tai tyttärenpoika, joka sata kertaa päivässä tekee kiusaa ja saa sata kertaa toruja, mutta jota kumminkin tuhannesti ihaillaan ja imarrellaan.
Oli kaunis syyspäivä lokakuun alulla iltapuolillaan. Ilma oli kylmänkolakka, vaan aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuulta kuulunut nimeksikään. Muuan vuoden merkillisimmistä asioista oli juuri tapahtunut koulussa. Puolenpäivän aikaan näet, kun rehtori oli noussut lähtemään pois tunnin loputtua, oli koko luokka hypähtänyt seisoalleen ja lattiaa jaloin raapien, joka oli tavallinen kohteliaisuuden osoitus, pyytänyt lupaa sisä-ikkunain panoa varten. Joka syksy näet suotiin pojille puoli päivää lupaa siihen toimeen; se oli nytkin annettu kaikkine varoituksineen ja neuvoineen, ett'ei saanut särkeä ruutuja, ei huutaa, eikä säikyttää maalaisten hevosia eikä haukkua ihmisiä kaduilla — niin pitkä jono varoituksia, että rehtorin espanjanruoko-keppi tuskin olisi niitä puolessa päivässä ehtinyt takoa edes herkinoppiseenkaan päähän.
Ikkunat olivat jo pantuina paikoilleen aikaa ennen iltaa, ja koko joutilas poikajoukko oli kokoutunut tulliportin ulkopuolelle suurelle niitylle, jossa tämän tosiperäisen kertomuksen ensi osasto kehittyi.
Tällä kertaa olivat pojat olevinaan sotamiehiä, harjoittelivat, osoittivat kunniaa, marssivat, tekivät hyökkäyksiä, aivan samalla tavalla, kuin olivat nähneet kaupunkiin majoitettujen, äsken otettujen sotamiesten tekevän edellisenä keväänä. Luultavasti olisivat nuo poikien harjoittelut saaneet tapahtua muistutuksitta, niinkuin monesti ennenkin, ainakaan ei niitä olisi kerrottu näin historiallisen tarkasti, joll'ei sallimus, joka useinkin huviksensa tekee pois pudonneesta siemenestä puun, olisi satuttanut niin, että eräs koulun pienimmistä poikasista, muuan luvunlasku-luokan oppilas, näki hyväksi karata sotajoukosta.
Niin mitätön oli alku. Poika oli armeijassa rummuttajana, jota pidettiin hyvässä arvossa sukkelain sormiensa tähden. Tähän asti oli hän myöskin ollut moitteeton palveluksessa, vaan nyt, kun syysilma auringon paisteessakin alkoi vaivata hänen käsiään, huoli hän viisi koko virasta, kuten itse sanoi eräälle uskotulleen, käytti hyväkseen erästä lomahetkeä, karkasi ja peittäytyi niityn viereiselle, metsäiselle mäelle.
Sitä ei kukaan huomannut; levättiin hetkinen ja komennettiin taas: pyssy olalle! Kenraali, eräs rehtorinluokan vekkuli, tähti rinnassa, asettui arvokkaana paikallensa ja marssitti sotajoukkoa ohitseen. Kaarti, koulun sankarit rehtorilaiset ja konrehtorilaiset, arvokas joukko, jossa tavallinen sotamieskin oli kahden muun sotamiehen veroinen, marssi moitteettomassa järjestyksessä ohi ja sai palkakseen hyväksyvän viittauksen kenraalin kädestä. Mutta nyt oli linjarykmentin lähdettävä. Pikku sotamiehet seisoivat odotellen ja puhallellen käsiinsä sen verran, kuin uskalsivat. Vihdoin kuului komentohuuto; "Eespäin, mars!"
Rivit oikesivat itsestään, joka muoto muuttui rohkeammaksi, jalat nousivat, musiikki alkoi; mutta — pilli vaan, sillä rumpu oli rummuttajineen, ken sen tiesi, missä. Silmänräpäyksessä kuului: "Seis!" ruvettiin tutkimaan, översti sai ankaran muistutuksen, yksi komppanianpäällikkö vangittiin ja kaartilaisia lähetettiin joka suunnalle etsimään karkulaista, jonka joku luuli nähneensä menevän metsämäelle päin.
Kohtapa olikin karkulainen saavutettuna ja tuotuna armeijan eteen. Sotaoikeutta istuttiin, asia oli selvä, syyllinen tuomittiin kujajuoksuun.
Semmoista rangaistusta ei vielä ollut ennen tullut kenenkään osaksi kylmällä säällä. Keväällä juostiin kujaa nuttu päällä, mutta nutut olivat silloin ohuesta kesäkankaasta; nyt jokainen huomasi, ett'eivät mitkään koivunoksat, vaikka ne olisi keihäiksi teroittanut, voineet pystyä rummuttajaraukan sarkapanssariin. Ohjesäännössä ei ollut mitään määräystä semmoisesta tapauksesta; aljettiin huutaa: "nuttu pois!"
Samassa alkoi riita. "Älä riisu nuttua", huusi rangaistava ja työntäsi pois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa toimessa, "ei kukaan ole juossut ennenkään alasti."