Ensimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä liikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että ottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi tapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun huomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän suututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin keskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja hänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän tulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin lampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.
Mutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra Gyllendegin mieleen. "Varjelkoon minua, köyhää vaivaista", huusi ukko. kun oli katsahtanut ympäri niittyä, "kaikki lampaani ovat poissa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne ajoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette mureoiksi kuin leipäkakkarat."
"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg", vastasi poikien puheenjohtaja, "kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät veräjästä maantielle."
"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!" tiuskasi ukko ja nosti keppinsä.
"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin", sanoivat peljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä edessä.
"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten käskeä minua pois omalta niityltäni!" tiuskui ukko ja kohottaen espanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri jäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.
Mutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja olisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti hänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja pässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti rummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden alle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg voivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään joutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä pikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein yhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin selvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen oikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara uhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan sanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään lankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen silmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän rankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla oli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli teurastamassa hänen parasta pässiänsä.
Pikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei ollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin onneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen levottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman onnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä auttaakaan? — Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan, viekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? — Kerran jo keppi putosi pojan selkään.
Poikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto välistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki voimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri henkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein käsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille kaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään liikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea, pahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä viekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa, semmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden yhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä sanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa harjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.
Punastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun paukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä neuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää räpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois niiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava keskustelu meneillään: