"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti, kun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen, kiittää!"
"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?" tiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun keppinsä.
"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?" jatkoi heti vapauttaja, "ettekö sitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?"
"Minua vaivaista mies-parkaa", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti käännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, "siinä se nyt makaa kaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja rääkänneet."
"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg", jatkoi toinen, koettaen kujeella toisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, "älkää sitä säälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri."
"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?" ärjäsi herra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa rummuttajan.
Sitäpä juuri odotettiinkin. "Tulkaa, herra Gyllendeg", huusi vapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua vaarallisen vastustajansa keppiin, "tulkaa, meillä on koko hänen rosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla auttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana."
Kauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan tavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä olevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin likellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti kuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.
Muutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin, hengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.
2.