Kertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä onnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet riitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää, miten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän arvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.
Älköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi edeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli selvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan, kun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä kaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin tulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.
Lähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään iltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet puolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa toimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille luvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut, pyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään apua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä "rehtorin asiaksi arvata elukan hinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna tuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän — nahkinaisen ja palaneiden pullien nimessä — ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja muilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi moisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa."
Semmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä. Opettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin arvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli muutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla viehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt alkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.
Kohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen kiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys korottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa, ja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle "lurjukselleen", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.
Ei mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti, kääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki päin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat lakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa perästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien ja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä sen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra Gyllendeg.
Riemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan niin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi erittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha, harmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen viiteentoista vuoteen.
Pojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas kirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra Gyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:
"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa", sanoi hän muutamien hm, hm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin lauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, "hm, hm! olen sitä minäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta niinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen ja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se nousee yli laitojen, sanon minä."
Tuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen rehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu, vaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se vaikutuksetta jäänytkään. "Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg", tiuskasi rehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, "sanokaa suoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää, vitsoja ei ole puuttuva."