"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa", jatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa pyörteestä, "olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei minua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja yksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta kumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en myöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. — — Älä irvistelekään, sinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä vielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua."
"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne", sanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka koristi hänen virkakeppiänsä, "sanokaa, onko kukaan loukannut kunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra elää."
"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä", sanoi Gyllendeg tyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli väärin ymmärretty; "nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan yksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen lampaan?"
Tämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään koululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa rehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana ja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua antamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa luvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja ainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi kirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. "Ja", lisäsi hän sangen mahdikkaasti, "jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on kuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg, niin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää, hänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä se kultalangasta."
Nyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi turmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet tuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä laskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä vähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi hän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista, kun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä jotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin niitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin todenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän puolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra Gyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; "sitä paitsi", lisäsi hän, "olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka tapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani."
"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?" kysyi rehtori.
"Älkää häntä uskoko", vastasi tämä, "kyllähän se totta on, mitä hän sanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä."
"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg", sanoi rehtori hiukan pahastuneena, "en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin käsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan, sitte mutkitaan. — No, sinulla", jatkoi hän kenraalille, "oli kaiketi apua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?"
"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni ollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki auttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä."
"Katsokaahan", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, "enpä huoli olla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden käsistä kuin liukas ankerias."