"Vaiti, herra Gyllendeg", käski rehtori, "ei teidän oikeuksillenne ole mitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette saava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta, ett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta kymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle."
Herra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän ikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei; mutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa. Kyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen keräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään järjestystä ollenkaan. "Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra rehtori", sanoi hän hyvin nöyrästi; "johan se on minulle kylliksi, että saan maksaa vahingon." Enempää hän ei saanut puhua.
"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä", keskeytti herra Gyllendeg, peljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, "minä sanon, että hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja palaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin, sanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään syntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän vanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän lakkaa."
"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi, vaikka puhuisi kuin Cicero", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin herra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän silmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn käteen.
Kohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin ahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin omalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla taululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja suojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen otsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän korviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta tutkinnosta.
Opettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada selkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja uhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja huutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen unelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa riidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.
"Kummallista", tiuskasi hän samassa, "kummallista! Ethän pääse sen etemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi kertaa yhdeksän?"
"Kahdeksantoista!" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki hänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin: "Niin totta, kuin Herra elää."
"Kahdeksantoista", huusi opettaja yhä kiivaammin, "eikö siitä mitään muuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös ja ykköstä muistiin?"
Mutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi patukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi vavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta virtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin valmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää kumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle tuomiolle, suorastaan rehtorin luo.