"Älkää lyökö häntä!" sanoi hän niin selvään, kuin kyyneliltänsä ja nyyhkimiseltänsä saattoi, "ei hän ole mitään tehnyt; minähän se laitoin pyydyksen." Niin selittäen aikoi hän tunkeutua ihan rehtorin luo.
Mutta herra Gyllendeg, jota nyt eivät mitkään keskeyttämiset ollenkaan huvittaneet, otti hänet hyvin taitavasti kiinni niskasta, ennenkuin rehtori ehti huomata häntä. "Varjelkoon minua vaivaista", sanoi hän hyvillään, "tässähän sinä oletkin, jota juurii etsin. Odota vaan, odota vaan, lurjus! Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä sinunkin vuorosi tulee."
Semmoisin sanoin lohdutellen piti hän kiinni häntä, kunnes rehtori, joka viitsi ainoastaan pikaisesti katsahtaa tuota uutta kohtausta, ehti saada kaksikymmenlukunsa täyteen.
Pikku rummuttaja siis onnettomuudeksensa näki hyvät aikeensa estetyksi. Kenraalia hän ei ollenkaan saanut autetuksi, vaan Gyllendeg päinvastoin esitti hänet itsensä rehtorille saamaan kämmenillensä tusinan tai pari ansion mukaan, jota kunniaa rehtori heti olikin hyvin valmis osoittamaan.
Niin päättyi koulussa tutkinto herra Gyllendegin riemuksi, rehtorin mieliksi ja poikien suurimmaksi mielipahaksi. Mutta, käyttääksemme herra Gyllendegin sanoja, ei vielä oltu nähty kaikkien päiväin loppua. Kenraali puri hammasta ja oli vaiti; mutta katse uhkasi. Yksin pikku rummuttajakin, vaikka hänen kasvonsa olivat ihan mustat niihin hierotuista kyynelistä, näytti suuttuneelta, ja hänen palatessaan luokallensa voi huomata hänen nutuntaskunsa pullakkuudesta, että käsi oli siinä nyrkiksi puristuneena, Innoissaan käytti hän myöskin niin raskasta kättä, kun muutamien kysymysten jälkeen sai jatkaa laskuansa, että liitusiruja lenteli numeroiden ympärillä ja suuri liitupala loppui ennen kuin laskeminen. Kaikki näyttivät miettivän kostoa.
Tämän kertomuksen täydellisyys, jota ei tosin olekaan mistään kohdasta liiaksi supistettu, ei vaadi toistelemaan kaikkia uhkaavia sanoja tai suuttumuksen keksimiä lisänimiä, joilla pojat Gyllendegin vieraisilla-olon jälkeen höystelivät arvostelujaan tuosta hänen käynnistänsä ja hänestä itsestään. Eikä myöskään ole tarvis kuvailla kaikkia neuvottelukiistoja tai koston suunnituksia, joita mietiskeltiin poikien kokouksessa, joka samana iltana pidettiin kenraalin kammarissa ja hänen johdollansa. Se kokous oli muuten niin salainen ja hiljaisuudessa toimitettu, että ainoastaan luotettaviksi tunnetut kumppanit saivat siinä olla läsnä, pikkumiehistä ainoastaan pieni rummunlyöjä ja hänkin vaan kelvollisuutensa ja hyvän urheutensa tähden. Me saatamme jättää kaiken sen sikseen ja siirtyä suorastaan kokouksen loppupäätökseen, joka vihdoinkin kaikin puolin punnittuna ja valmisteltuna ei tarkoittanut sen vähempää kuin häiritä herra Gyllendegiä huutamalla, että tuli oli valloillaan hänen omassa talossaan, ajaa hänet ylös suloisimmasta unestansa ja sitte käyttää hyväkseen, mitä etuja hämmennys, peljästys ja yö voivat antaa.
Kaksi kohtaa otettiin tästä suunnittelusta kumminkin erittäin keskusteltavaksi. Kun tahdottiin saada petosta kyllin eläväksi, oli välttämättömän tarpeellista päästä herra Gyllendegin huoneihin keskellä yötä: mutta mitenkä voi toivoa sen onnistuvan, kun tiedettiin vanhaa Susannaa joka ilta tavallisten "nahkiaisten ja palaneiden pullien" nimessä muistutettavan sekä portin että porstuan oven lukkoamisesta?
Toinen kohta oli vieläkin pulmallisempi. Kyllähän arvattiin siitäkin hauskaa tulevan, että saataisiin leipurivanhus herätetyksi ja säikytetyksi; mutta koko hänen rangaistuksensa olisi kumminkin vaan uneton yö. Että kuje saisi suuremman ja yleisemmän arvon, piti saada käsiinsä kellotapulin avain ja antaa sieltä tavallinen tulipalon merkki hätäläppäyksellä. Sillä lailla, arveltiin, tulisi tapaus täydelliseksi, kun saataisiin kaupungin koko ihmisjoukko herra Gyllendegin ja hänen talonsa ympärille ja yleisessä häiriössä ja tulen etsimisessä ehkä katupojatkin puhdistelisivat leivospuotia. Sanalla sanoen, koko joukko hauskoja temppuja oli toivossa, jos vaan saataisiin avain; mutta tuo jos olikin paha pulma, sillä avain —- se tiedettiin — oli kirkon arvoisalla vartialla, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Gyllendeg itse.
Monta ehdotusta lausuttiin ja hyljättiin; luonnollisimmin onnistuvalta näytti avaimen ottaminen omin luvin; mutta jospa saattoikin toivoa, että pääsisi herra Gyllendegin tietämättä hiipimään hänen talouskammariinsa ja hetkiseksi voisi kääntää Susanna-vanhuksen huomion toisaalle, niin olihan kumminkin mahdoton saada kaikkia hänen avaimiansa; ja kukapa tunsi oikean?
Tässä juuri pikku rummuttajamme sai tilaisuuden näyttää, miten tarpeellinen hän oli, ja maksaa kunnian, että hänet oli kutsuttu asessoriksi tuohon valtakunnan-hoidolliseen neuvotteluun.