Sävellystaiteen, varsinkin pauhaavan semmoisen rakastaja ollen oli hän kyllä kymmenestikin käynyt ylhäällä kellotapulissa kuulemassa kellojensoittoa taikkapa, jos onni oli oikein suopea, polkemassakin pienintä niistä, että hän, kuten itse esitti, tunsi kellotapulin avaimen paremmin kuin oman rumpukapulansa ja osasi erottaa sen kirkon avaimesta, vaikka molemmissa oli koristeltu ja reikäinen rengas. Mutta mitä sen noutamiseen herra Gyllendegin luota tuli, niin hän sanoi ennemmin ja mielellään kuvailevansa sen kelle hyvänsä, vaikkapa piirustavansakin sen noella niin yhdennäköiseksi kuin osasi, kun vaan itse pääsisi lähtemästä niin vaaralliselle retkelle. Sillä, arveli hän, vaikkapa hän voisikin säilyä herra Gyllendegiä tapaamatta, niin hän ei ollut ihan turvassa vanhan Susannankaan puolelta nyt, koska hän edellisenä päivänä juostessaan siellä rauhaa hieromassa, oli houkutellut kanssansa pihaan pastorin suuren koiran ja usuttanut sen Susannan kissojen päälle, niin että se oli vähällä purra hännän siltä, joka viimeksi ehti sisään porstuan ovesta.
Millä neuvoilla ja vaikuttavilla syillä kumppanien onnistui kumota nuo pikku rummuttajan epäilykset, ei ole historiassa kerrottuna; päätöksenä vaan oli, että pikku miehemme samana iltana kello yhdeksän eli siihen aikaan, jolloin herra Gyllendeg köyhänä ja yksinäisenä, kuten maailmassa oli, tavallisesti sulki porttinsa ja meni levolle, että rummuttaja silloin käveli ihan yksinänsä pilkkosen-pimeätä katua eikä tarkoituksena mikään muu kuin pujahtaa arvokkaan kirkonvartian ja leipurin huoneihin ottamaan kellotapulin avainta.
Kylläpä hän välistä aina tunsi selkäänsä karsivan, kun matkallaan ajatteli toimensa vaarallisuutta, ja monta kertaa hän moitti itseään yksinkertaiseksi tyhmyriksi, kun oli suostunut toisten houkutuksiin ja lähtenyt moiseen yritykseen. Samalla hän kumminkin vaihteeksi aina muisteli saamiansa ohjeita ja neuvoja, joita hänen tuli noudattaa, päästäkseen tarkoituksensa perille. Hänen mielensä kummallisesti häilyi pelon ja rohkeuden, välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä, ja samantapaisesti hän itsekseen puhelikin astuskellessaan siinä hiljaa ja miettiväisenä, kädet ristissä rinnalla, kylmän tähden pistettyinä väljän ja hyvän lammasnahkanutun hihoihin.
"Olenko minä viisas vai hullu", sanoi hän itsekseen, "kun en käänny takaisin, vaan yhä vielä astun edelleen? Hyi! Nyt on kylmä tänä iltana ja niin pimeä, ett'ei ainoatakaan tähteä näy. Lankun yli kyllä pääsen herra Gyllendegin pihaan, vaikka hän onkin sulkenut porttinsa; tiedänpä, mistä kohdasta viime kesänä hyppäsin ylitse. Mutta siellä ei ole turvallista hänen pihassansa, siellä kuljeksii kummituksia yöllä. Sanotaan, ett'eivät ne kärsi kymmentä vuotta nuorempia lapsia, sentähden että kaikki Sannan kissat naukuvat ja parkuvat, paitsi vanhin, joka on kymmenen vuoden vanha ja makaa lihavuutensa tähden sisällä hänen sängyssänsä. Jos joudun peikon kynsiin, niin se ehkä kiertää minulta niskat nurin. Kunpa nyt tietäisin, olenko jo täyttänyt kymmenennen vuoden vai en? Ehkäpä olen jo yhdennellätoista tai kenties jo vanhempikin; olenpa ollutkin aika hölmö, kun en ole tuota pannut mieleeni. Mutta eihän nyt vielä ole yö, vaikka on niin pimeä. Huh! Kello löi. Luulenpa, että se löi yhdeksän. Tuleepa haaskaa nähdä Gyllendegiä. 'Jumala mua armahda, köyhää vaivaista', mutta ei mitään 'nahkiaisia eikä palaneita pullia!' Jospa hänet vaan saataisiin kadulle semmoisena, kuin hän nousee sängystään. Toista kättäni kirvelee ja pöhöttynyt se on myöskin; ensimäiset kymmenen iskua löi hän niin, että väsyi. Kummallisestipa siellä koulussa on käynyt viime aikoina. Jompikumpi meistä oli syyllinen; mutta emme molemmat! Avain minun pitää saada, vaikka se riippuisi Sannan ainoassa hampaassa. Huh! mitä siinä ohitseni hiipi pimeässä? Mitenkähän pääsen talouskammariin, jossa avaimet ovat? Katsotaanpas: Laskekaa sisään, neiti Sanna; minä ostaisin sahramirinkilöitä! 'Kuka siellä?' kysyy hän. Minä se olen. 'Vai sinä, raivio, tuotko taas tänne pastorin suurta koiraa?' tiuskasee hän ja tempaa pölyharjan. — Oih! hulluhan minä olen, kun en jo käänny takaisin. Mutta kukapa meille toisi avaimen? Ehkä kuitenkin saan Sannan leppymään. Onhan hän monesti ennenkin suuttunut minuun ja pahemminkin kuin nyt, vaan aina taas kohta leppynyt. Entä herra Gyllendeg? Mitäpä, jos hän tulee ulos? Kolmen askeleen päässä porstuan ovesta; likemmäksi en jää, kun kerran kolkutan ovea. Mutta jos hän tulee? No! silloin jaloille kiirettä, eikä saa mitään toimitetuksi. Koko kuje on tyhmä; olisihan joku muu saattanut koettaa. Hyi, lankku on kylmä kuin jää" — — niin sanoen ponnistihe hän ja kiepsahti herra Gyllendegin lankkuaidan yli hänen pihaansa.
Heti sinne päästyänsä ja katsahdettuansa pihan ympäri huomasi pikku sankarimme mahdottomaksi toimia niiden ohjeiden mukaan, jotka oli saanut esimiehiltään ja kenraalin luona olevilta suosijoiltaan. Niiden mukaan olisi hänen, kuten lukija on hänen yksinpuhelustaan jo huomannut, pitänyt rinkelien ostamisen tekosyyllä koettaa päästä neiti Susannan kätköön eli talouskammariin, rakentaa rauha hänen kanssansa ja sopia kaikki vanhat riidat niin hyvin kuin mahdollista, ja kun hän leppyneenä lähtee vieressä olevaan puotiin rinkeliä noutamaan, sill'aikaa siepata kellotapulin avain ja kätkeä lammasnahkanuttunsa poveen. Miettiessä oli tuo suunnitus näyttänyt hyvin helpolta; mutta kun pikku rummuttajamme nyt oli sitä panemassa toimeen, pelotti häntä jo ensi tehtävä: mitenkä päästä sisään?
Porstuan viereinen kammari toisella puolella oli herra Gyllendegin. Hänellä oli vielä tuli palamassa, hän itse istui pöydän edessä. Rummuttaja-parka hiipi varovasti ikkunan ruudusta katsomaan ja näki Gyllendeg-vanhuksen hyvin hartaasti miettivän edessänsä olevasta rukouskirjasta erästä rukousta, jonka alkusanat olivat: "Ruotsin valtakunnan pankkiin." Pieninkin porstuan oven risahdus olisi häntä häirinnyt, sen kyllä tarkastelija huomasi. Vaan kun hän sitte kiipesi talouskammarin ikkunasta katsomaan sisään, alusti Susanna-vanhus paraillansa niin vahvasti, että katsoja joka iskulta selvästi kuuli taikinan läiskeen. Mitenkä olisi Sanna silloin voinut kuulla porstuan ovelta hiljaisen koputuksen, vaikka talouskammari olisi ollutkin ihan porstuan vieressä eikä kyökkiä välillä, niinkuin kumminkin oli!
Pikku keinottelijamme laskeutui pois tarkastuspaikastansa hyvin tyytymättömänä ja neuvottomana, Sannan ikkunasta kajastavassa valossa olisi hänen kasvoissansa voinut huomata monimutkaisia ryppyjä, ja kädellä oli kylliksi tekemistä korvan takana, josta se koetti ikäänkuin haravoida kokoon kaiken neuvokkaisuuden ja kekseliäisyyden, mitä siellä oli. Eikä mistään ruvennut olemaan apua.
"Kyllä se onnistuu", virkahti hän viimein hiljaa muristen, "kyllä se onnistuu — koetahan vaan!" Helppo on sanoa: kyllä, kyllä onnistuu; mutta eipä suurilla sanoilla koskaan sukkelaksi tulla. Koetapahan vaan kolkuttaa ovea! "Kuka tulee jyskyttämään oveani näin myöhään? Nahkiaiset ja palaneet pullat! Pitäisipä toki suoda edes yörauhaa minulle vaivaiselle köyhälle. Menköön sitte sinne, ken uskaltaa; minä en mene. Kas noin! Nyt hän haukottelee! Huh, pitäisipä lähteä pois; kättänikin alkaa pakottaa kylmässä. — Odottakaahan, herra Gyllendeg, kyllä saatte palkkanne! Mitenkähän vaan saisin avaimen?"
Niin pakinoiden hiljaa ja katkonaisesti oli hän istuutunut eräälle porraspuulle Sannan ikkunan kohdalle ja rupesi sitte miettimään. Äkkiarvaamatta hypähti hän seisomaan, ikäänkuin olisi suuri taakka pudonnut hänen seljästään; hän hiivi ikkunan alle, vetäytyi kokoon niin, että hänen kasvonsa melkein koskivat maahan, ja parkasi semmoisessa asennossa valittavaisen naun, siksi kyllin luonnollisen, että silmänräpäyksessä sai vastauksen tuvasta eräältä Sannan kasvatilta.
Tuon onnellisen enteen jälkeen pysyi hän hiljaa ja kuunnellen. Taikinan läiske oli lakannut, ei kuulunut hisaustakaan. Siitä päätti sankarimme Susanna-vanhuksella olevan korvat auki eikä siis jättänyt käyttämättä hyväkseen sitä etua. Toisen kerran osoitti hän naukumistaitoansa niin hyvällä menestyksellä, että kaksi, ehkä kolmekin eri ääntä yhtyi säestämään Sannan kammarissa.