Sitte hän hiipi muutamaa askelta etemmäksi ja katsahti ylös. Vanhan neitsyen pyöreät kasvot näkyivät jo ikkunassa. Hän seisoi siinä hyvin levottoman näköisenä ja koettaen taikinaisilla käsillään estää valoa, nähdäksensä ulos pihalle. Rummuttajallamme sydän oikein hyppi ilosta, kun huomasi Sannan, ja menestyksestään kiihtyneenä sekä saattaakseen työnsä täydelliseksi, kumartui hän vielä kerran alas ja parkasi kolmannen nauu:n, jonka askelma kyllä kävi vähän liian sukkelasti, mutta viimeinen puoli vei häneltä aika syvän henkäyksen ja loppui monisävelisellä lirityksellä, niin kimakasti, valittavaisesti ja toivottomasti, että Sannan lihavakin kissa hyppäsi peljästyksissään päistikkaa sängystä lattiaan ja Sanna itse oli vähällä pyörtyä kauhusta. Silloin nousi pikku seikkailijamme pystyyn odottamaan juonensa muita seurauksia.
Ei monta silmänräpäystä ehtinytkään kulua, ennenkuin hän näki tulen siirtyvän talouskammarista kyökkiin ja kohta sen jälkeen hänen suureksi iloksensa avautui porstuan ovi ihan hiljaa ja vanha Sanna niin hellällä äänellä, kuin ainoastaan hän taisi, kuiskailemalla lausui: kis, kis, kis!
Sitäpä kutsua olikin pikku ystävämme odottanut eikä sitä tarvittu kahdesti lausua. Kyyrysissään ja hiljaa hiipi hän rappusille, niitä myöten ylös ja Sannan ohitse. Ehdottomasti karsi selkää vanhahkolta kissamuijalta nähdessään semmoisen jättiläiskissan tulevan ovea kohti, ja vielä enemmän, kun tunsi sen luikahtavan ohitsensa pimeässä. Pikku seikkailijamme käytti hyväkseen tilaisuutta eikä pysähtynyt ennenkuin kyökissä, jossa hän hyvin tyynenä odotteli vaarallista vihollistansa ja valmistautui uusiin rynnäköikin.
Tuskin ehti sankarimme kyökin ovesta sisällä olevaan valoon, kun Sanna heti tunsi hänen pyöreän ja nahkavaruksisen vartalonsa. Hän alkoi kuvitella mielessänsä mitä kauheinta, ja paljoa kiivaammin, kuin olisi luullut osaavankaan sen, joka oli niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuunnellut herra Gyllendegin sanatulvia, riensi hän kyökkiin rummuttajan jäljestä, tahtoen ensi innossaan pitkittä mutkitta ottaa talteensa koko miehen.
"Ja sinä uskallat tulla tänne sisään, ihan kuin olisi kaikki ihan hyvin", tiuskasi hän, "ja seisot siinä ja katselet niin viattomasti, kuin et olisi mitään pahaa tehnyt! Mihinkä viskasit kissan, jota juuri äsken kiusasit?"
"Hyvänen aika, hyvä Sanna", virkkoi rummuttaja, helposti väistellen Sannan käsiä, jotka häntä kiinni tavoittelivat, "no, ettehän toki pure ihmisiä, toden totta? Kyllähän saatatte vielä olla suutuksissanne minuun pastorin koiran tähden; mutta mitäpä tehdä? Se kun tavoitteli purra minua, niin täytyihän minun usuttaa se kissoja ajamaan."
"En minä nyt puhu vanhoista asioista", jatkoi Sanna, "minä kysyn, mihinkä kissa joutui, joka äsken oli kynsissäsi, vieläkö se on hengissäkään?"
"Hyi!" virkkoi pikku seikkailija, muuttuen hyvin pahastuneen näköiseksi, "luuletteko, Sanna, minua sitte kissan tappajaksi. Antakaahan minun kertoa kaikki. Kuulitteko, miten se raukka parkui ja valitti?"
"Kysypäs tuota vielä", sanoi Sanna huoaten.
"Se on juoksukissa", jatkoi pikku sankari hellällä äänellä ja astui askelta likemmäksi vanhusta, "eikä sillä ole kotia; öillä etsii se ruokaa pihoista. Vähän aikaa sitte — hyvä Sanna, sitä on ikävä kertoakin — oli se meillä ja sieltä sen meidän piika ajoi lyöden ja kivittäen pois. Minä menin sen jäljestä katua pitkin houkutellen, mutta se ei pysähtynyt. Viimein kuulin sen naukuvan tässä teidän pihassanne, ja minä arvelin pyytää teitä ottamaan sitä hoidettavaksenne, sillä se on niin laiha, ett'ei siinä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, tai kuin olisi kiviä ja tikkuja pussissa."