Meidän kummastuksemme lukija kyllä arvaa. Tämä joulunaaton ilta, joka oli tulemaisillaan meille hyvinkin ikäväksi, muuttui siten iloisemmaksi kuin moni muu.
Salapurjehtija.
Huvaus mereltä.
Vaikeata kun olisi mukavissa asunnoissa, joissa hyvät lukijat varmaankin elelette, kyllin elävästi kuvailla seutua, jossa tämän kertomuksemme yksityisasiat tapahtuvat, täytyy meidän vaivata teitä lähtemään vähäksi ajaksi Pohjolan kolkolle merenseljälle, jolle lokakuun ilta juuri on levittänyt kylmänsä ja pimeytensä ja jonka lyhytaikaista tyyntä vähitellen kasvava laineiden kuohu ja taivaan rannassa hiipivä, musta, yötäkin synkempi pilvi sanovat epävarmaksi kumppaniksi.
Ainoa jonkin verran kiintonainen paikka, jossa koko tuolla laajalla ulapalla saattaa hiukan levähtää, on pieni, kanneton purjevene, jonka kummassakin päässä kajuutta-maja tarjoaa suojaa meren kylmiä hengähdyksiä vastaan. Puomipurje tiukalle vedettynä kulkee se juuri rannalta päin ulommaksi ja jotenkin hyvin selvittelee keulapuolta vasten läiskyviä laineita, vaikka tuuli onkin huononlainen. Sille, joka vaan on tutustunut maihin ja tottunut rakastamaan manteren monenlaisia ylellisyyksiä, jotka paremmin osoittavat ulkonaista komeutta kuin sisällistä kuntoa, kun näet niiden enemmän tai vähemmän tarkoituksenmukainen muoto harvoin saa olla ihmisen tärkeimpien asiain ohjaajana, sille ei tämä pieni pursi kykene näyttelemään mitään miellyttäviä puolia. Mutta merimies, kun kerran saa jalkansa veneesen, heti huomaa ne epäsuotuisat puolet, joita vastaan sen on taisteleminen, ja hänen on aluksessa hyvä olla, kun tuntee, miten tarkka, kevyt ja vakava sen kulku on. Tarvitsematta turvautua pumpunvarren nenässä riippuvan, pienen lyhdin valoon voi hän paikalla taata, että itse vene on kunnollinen, että suurten purjeiden laajuus on paraiksi arvattu, ja ennen kaikkea, että se käsi, joka perää pitää, on varsin taitava.
Tämäpä tottunut perämies se vaan yksin onkin aluksessa näkyvissä. Hän on lyhyt, vaan vahvahartioinen, harmaapäinen mies, jonka voimakkaan vartalon tukevuutta vielä lisää paksu nuttu ja jolla, jos saamme jotakin arvata hänen muotonsa jyrkän-näköisyydestä, on itsepäinen kallo punaisessa huopalakissaan, Muu veneväki, jona tavallisesti on kaksi apumiestä purjeiden hoitoa varten, makaa ihan rauhassa etukojussaan. Sekä tuo apulaisten virkavapaus että vanhuksen oma katse, joka jo puolittain etsiskelevästi lentelee edestakaisin, näyttää osoittavan, ett'ei alus juuri kohta aio kääntyä.
Ja nyt, kun lukija kiirehtii kotiin odottelemaan kertomusta sillä seudulla, johon hän juuri tutustui, kohta tapahtuvista asioista, lienee muutamien sivuseikkojen kuvaus tervetullut huvitus paluumatkan yksitoikkoisuudessa, varsinkin kun nuo sivuseikat jotenkin likeisesti koskevat itse pääasiaan.
Satama, josta veneemme juuri oli loitonnut parin tunninmatkan päähän merelle, oli erään pienen rantakaupungin. Kaupunki oli tuttu vilkkaasta kaupastaan, vaikka kyllä se kuuluisuus enemmän perustuikin entisiin tarinoihin kuin todellisuuteen. Ennen aikaan se kyllä varusteli suuren joukon laivoja, jotka sekä oman maan kelpo tuotteita että ulkomaisia kuormia kuljettaen kävivät kaikki purjeväylät ja toivat kotiin Välimeren rannoilta täytensä raskaita suoloja taikkapa palasivat välistä tyhjinäänkin, milloin olivat jossakin lähisatamassa myöneet pitkien matkojen takaa tuodut hyvät kantamuksensa. Semmoisten laivojen sijassa näki nyt sataman täynnä kuunareja ja pieniä priki-veneitä, jotka kevein purjein purjehtivat kesillä ja joilla monestikin oli suuremmin summin, kuin todellinen kantamuksensa, mukana setelejä ja muuta luottamusta, tuodakseen niillä ulkomaalaisten rihkamia ja koruja. Kuu sitä kauppaa näytti soveltuvan käydä oman yksityisen kukkaronkin eduksi ja kun se sitä paitsi joutui huonoon sopuun lain ja asetusten kanssa, niin luonnollisestihan siitä kehittyi varsinainen salakauppa, joka muodostui kaikissa pikku osissaan vähitellen sitä täydellisemmäksi, mitä enemmän se ulkoapäin kärsi vastustusta ja vahinkoa. Niinpä olivat esteiden mukana keinotkin kasvaneet moninkertaisimmiksi mutkiksi, ja kun tuota laitonta keinottelemista lakkaamatta harjoitettiin, voi siitä päättää, että se, vaikka vahinkojakin sattui vähäväliä, kumminkin lienee tuottanut voittoa noille yksityisille purjehtijoille.
Niistä keinoista, joilla koetettiin kiertää asetuksia ja karttaa niiden valvojia, ei suinkaan ollut vähimpänä tavarain kätkeminen saariston piilopaikkoihin. Pienet, aseelliset alukset, joille oli uskottu rannan vartioiminen, pysyivät päivillä ulompana rannasta, menemättä kumminkaan varsin kauaksi merelle, ja osan yöstä viettivät enimmiten maan lähellä jonkun ahtaan lahden suojassa, jossa jokin torpantupa tai muu talo soi purjehtijoille parempaa turvaa ja lämpimämpää lepoa kuin oma pursi.
Kun jokin laiva, jossa oli kiellettyä tavaraa, saapui kotitienoille, pysyttelihe se päivän ajan aukealla merellä, vaan illan tullen vedettiin kaikki purjeet tuuleen ja laskettiin lähelle maata. Siinä luovittiin pitkin rantaa yön kuluessa, pitäen tarkka vaari siitä, miten kauan pimeätä saattoi kestää, ja vastassa oli siellä tavallisesti aina joku salapurjehtija; vaihdettuaan laivan kanssa ymmärrettäviä merkkejä, laski se veneensä viereen ja kevensi suurempaa kumppaniaan epäluulon alaisesta kuormasta, jonka tila sen sivulautojen välissä ei ollut varsin turvallinen.