Niinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa ja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana odotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä tutkimuksista, ja hänpä — jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta — kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.
"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta", sanoi hän ja oli taas vaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä pieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.
"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!" huudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.
"Hm!" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan tähystelemistään.
"Päästä suustasi, mitä tiedät", sanoi vanha herra, "ja anna minulle kiikari!"
Rouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi järkähtämättömänä. "Purjehtii ihan kohti kiikaria", mutisi hän itsekseen — "suurenlainen laiva — valkoiset purjeet — Märsillä oli tummat — Styrellä uudet, tummat — olen niiden tähden astuskellut väsyksiin asti — hm!" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle. "Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!"
Kellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja iloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi heti, kun hän vaan katsahti merelle.
"Suurenlainen laiva", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin tapaan — "valkoiset purjeet — niinpä niin, niin kauan kun päivä paistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla, veli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan."
"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!" kysyi rouva.
"Majakka vaan, majakka, sisko!" vastasi ukko hyvin lyhyesti.