Tämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui esiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva purskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen terävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä, huomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt mielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen on antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla osallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon kuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni kuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata vikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka kyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä sujumattomampi kuin edellinen iva.
"Mitä nyt", sanoi hän, "mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista joutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului. Kukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä ylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta mitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin nälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne suuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin irti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka paljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä omat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan norjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna? Hän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän hukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin; paraiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella hänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin purjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa."
Tämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden sekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja kärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse hankki.
Niin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi kululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia, ennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.
"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä", kuului hän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, "ja pyytänyt heitä teettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden luvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole vielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku katkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla."
"Älä hätiköi, Flygerman", kuului toinen vastaavan, "äläkä lyö kiikaria niin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et turmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut näitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän päivään asti, Jumalan kiitos!"
"Se on perhanan hyvä", huomautti herra Flygerman, "sitä suurempi syy on katsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta samahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja tahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä."
Niin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden luukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi, otsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.
Hänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu kuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan tervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli jo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin kasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan, punaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan nuoren ja ripeän puolison.
Tämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan juro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi mieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli elämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta luonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys kaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista aina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi nopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat. Hän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli raatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja tahtoi olla erehtymätön ennustaja.