Nuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä sen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: "Suokaa anteeksi, hyvä serkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen olisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä." — — —
"Se on lemmon hyvin", keskeytti herra Flygerman heti entisellä kiivaudella puheen. "Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja tarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä? Kuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni, vaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta", ja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, "minä en tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn Kryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari kolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa leipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa syödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin rauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten tavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on."
"Kuinka voittekaan", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, "pitää niin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille tehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa, joita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin vähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin erottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan pyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla."
Herra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi suuttumuksensa toiselle uralle.
"Muuten", sanoi hän, "en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä ylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään tekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan paperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin rouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat laskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset ne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei, siitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja nähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää päivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa joutavilla loruilla. — Antakaa tänne kiikari!"
"Ei minulla ole kiikaria", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; "mutta siitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin että kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin silmin."
Herra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan ilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui pilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen äänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin, muuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.
"Niin, niin", sanoi hän, "mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä laivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan päin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan mastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja sluuppeja satamapuotien luona — ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi laivoja, serkku Storm."
"Älkää sinnepäin katsoko", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti; "katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!"
"Miksikä en katsoisi", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä autuaallisena, "malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti kuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni Styren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte kaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen tallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen nahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka purjeena; — kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö jo?"