Kaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja ripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia eivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei ollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi, mitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi kylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan kaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli tapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien ja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi mitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi tarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin sanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain toimittelemisesta.
Se sivuammatti — sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka siitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa — tuotti hänelle niin runsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne monesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei ollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin tunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.
Ja sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä tulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se liittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein aina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia vastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi nurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän päivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni kauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin voi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen niistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo haaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina paljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän levähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä ja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka hän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka palvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.
Ja koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että niitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet hänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli hän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä rakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet, jos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut joutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia hyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin suuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.
Tämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita varsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin kivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä, jonka — jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa — "muut saivat nauttia, milloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa, ennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista". Silloin juuri, kun sai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä, lähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa nimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. "Herra Flygerman", sanoi ääni, "herra Flygerman, katsokaas tänne!"
Jos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin korvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti jotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi luullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi oli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen mies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi saattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan hänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian raskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla ja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen lumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein toivottomuuteen.
Hän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas kellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös. Heti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa, muuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja välinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten paperikääryllään huusi hän: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa!"
Sitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi astumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta huudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta hänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä pistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti kellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei hänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.
Huomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän raivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä tyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin kiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.
"Mikä täällä hätänä?" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja tunsi ylhäällä olevan tuttumme, "mitä tahdotte, serkku Storm?"