Päivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa hyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään odotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä kellotapulin torniin.
Se oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin puolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin pienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja nöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan rihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa menettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi kasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta voinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa ystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt itsenäiseksi mieheksi.
Semmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi kulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla sydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän levitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.
Nyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski kättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni rakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa oli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja terveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota omatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin. Hän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen poskillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja tunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän ollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen kaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.
Ja häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää avaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä kaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla viehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen murtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä vaihtelivat hänen sydämmessänsä.
"Miksikä", ajatteli hän, "täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en voi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän sieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään nähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole hänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä odotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan maininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla paljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa jok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan minulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas äänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista. Jospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on mahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä. Mutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin. Ehkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä viikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa kuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi purjeita näkymään!"
Niin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä etenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut odottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden lisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja voisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.
Se toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa kanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi kaksi, eikä ketään vielä tullut. "Tuuli", sanoi hän hiljaa itsekseen, "on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä voisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana. Eikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin kutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin."
Niin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä valmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi vaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.
Herra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa väylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin ystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan mukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli paperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin riensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä vanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo oli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut kolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.