Kenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi hetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt seurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin rehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan ja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä. Silloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet kääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut vehkeilemiset sikseen.

Rumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja onnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja mielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku rummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin pitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että olisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai kenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut toimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää, että hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi mielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt oikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.

Tahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin luo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin, kuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään kaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja katupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä puodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen, sekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi tämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata kunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle itsellensä.

Lisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme nimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä kävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen esimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin palkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin menestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen kiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo historiamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa lapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä sisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki pojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika pujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä käteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin entisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut rumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa kuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin kimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan tarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.

Odotus.

Syksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa paikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä, jotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä kuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin vuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on pitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa runsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta kivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen raitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun syyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat rupeavat antamaan.

Kahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden koko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä ei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria apajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin saakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin peljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.

Siihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä, arvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa ovesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen itsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja milloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle. Siihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa pyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin valittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa hänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin rientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa englantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja, tavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat. Rakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin huolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme vielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde, ett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä vähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä toisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten paljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta, osanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo iloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä yhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa ja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät itseksensä.

Olemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme pieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista pikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt katsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.

Oli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut haitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt myötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia joukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista, joita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren seljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan nousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien asioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla, joista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja tärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään; mutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei kumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.