"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg", sanoi kenraali, "jättäkää nyt leipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia; kaikki on silloin porona."
"Kaikki porona, Jumala paratkoon!" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen takaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan vaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin kyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän kulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä ylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä kurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle korvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.
Joistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi, kärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien huutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon pihalle.
Herra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.
"Varjele minua köyhää vaivaista", sanoi hän, "tämmöinen kulku tukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi vedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä ajellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?"
"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki, että teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa", sanoi kenraali, alkaen vähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; "henkeänne pelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä enää muista?"
Ne sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli tapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni likenemistään.
Ei koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin sortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko tulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään sitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista kaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa kokoon. "Ei kellon soittoa", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi, "eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa poroksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on rummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli liikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen nahkalle!"
"Tulkaa, herra Gyllendeg," sanoi kenraali melkein säälien vanhusta, mutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi, "tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti voi olla ottamatta teitä suojaansa."
Mutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen korviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien sekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia sävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. "Katosta", vastasi hän, "kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten kauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät pelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä enää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos tahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää vaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk — — Oh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!" Niin sanoen päästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä ääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.