Tämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat eivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren hyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi herätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.
Ennenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali uudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin korvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut venettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken järkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt herra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean laivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.
"Hyvät ihmiset", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, "auttakaa minua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä vähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra varjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna eilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe teitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää hyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?"
"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg", huusi kenraali, "vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja tulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen."
"Niin, niin, hyvät ystävät", vastasi herra Gyllendeg, pysyen liikahtamatta paikoillaan, "minuutti on tässä ihmishengen arvoinen, mutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen? Maantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani."
Maa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg kuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan olisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa, joilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä lämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja käärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla, vaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja komensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä ja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten taluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa tilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan kuumaan uuniin.
Ensimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti hetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas mieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi pelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät hänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta hänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.
"Malttakaas, hyvät ystävät", sanoi hän koettaen päästä eroon saattajistaan, "minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona."
"Mitä teillä siellä on tekemistä?" kysyi kenraali.
"Käyn kysymässä", vastasi herra Gyllendeg, "mihinkä hän tyhmyydessään on pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä. Katsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen leipomisestani huomenna tule mitään."