Siitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei hän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa ja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle jääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku rummuttajan vihoista.
Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg tuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti Jumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein kaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä, niin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän sängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen sammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja nautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä kerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden läpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin eksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen helmaan. ** Mutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi onni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä. Se jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin anteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja onnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan uskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan autuudessa.
Herra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan uunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen mielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat kohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja niukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin aamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki arvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan muun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista pellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta, oli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset hengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti uuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä kantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina kultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen eikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut ne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden pilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi aavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin tällöin vaan jotkut epäselvät "nahkiaisten ja palaneiden pullien" katkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin joutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.
Juuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan kehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa hyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa viettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat, ennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.
Vihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua kaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen nurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: "Valkea on valloillaan leipuri Gyllendegin talossa!" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat herra Gyllendegin huoneesen.
"Valkea on valloillaan!" huusivat molemmat yht'aikaa, "herätkää, hyvät ihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!"
Tämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri silloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja sentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa taivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä ihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa helmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen mielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.
Kadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen autuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan taivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.
Hän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa haamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota arvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän tajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti ankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi mielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän koetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna ei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä ja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina kädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää samaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt. Leipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti hän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi ja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli ihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä uuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki niin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti sängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.
"Nahkiainen ja palaneet pullat!" tiuskasi hän kurkun täydeltä, "aiotko paistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?"