Iloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan kokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo kasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin huoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen. Kenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään itseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään huolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia katujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli tehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.
Ainoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän aikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän suutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin ruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin tavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra Gyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut paikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä muistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin asunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa pahastustansa.
"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää", sanoi hän: "ei se ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin luo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni kuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli vaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää sattua."
"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki tuntevat", sanoi kenraali.
"Vai niin", vastusteli rummuttaja, "onhan minulla sarkanuttuni?"
"Niin, se on nähty vielä useammasti", jatkoi toinen, "ja sitä paitsi olet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt, tuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg arvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut ensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät."
"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?" kysyi rummuttaja itsepäisesti.
"Ei", vastasi kenraali jyrkästi, "sinä et saa alussa tulla koko pihaankaan; mutta", lisäsi hän ystävällisesti, "saathan mennä niiden kanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi."
"Kiitos kunniasta", vastasi sankarimme, "niin hullu minä en ole, että sinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se oli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa niitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin mehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin kaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä."
"Mene sitte johonkin kadunkulmaan."