"Ehkäpä", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, "hän ei tulekaan, vaan jättää asian sikseen."
"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan", vastusti mies. "Onko yksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä pitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin todistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat saaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma tupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla pitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen oikea kotinsa on."
"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä", sanoi vaimo, "ehkäpä hänellä kuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle monen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa velkamme, kukaties jo ensi syksynä."
Silloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.
Ihmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä vauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui leveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat kapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin hyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti kaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli piipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.
Hänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin niin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille, että tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan napsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan tarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa oli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun, joka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen asti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen vertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi siihen tarttua.
Reen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja tilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa, kaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon Timoteus Gåsevinge.
Hevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen sekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä silmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin pienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin arvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus hyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli isäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja puhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta nuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä kylmän tähden vieläkin oli yllänsä.
Lukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele häntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen velkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä lausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.
Översti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka hän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa kohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan itsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua rauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei — oli hänellä tapana sanoa — kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta kuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän ollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin, vaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja, vaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli hänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin paraasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet hänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin kahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä keräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä suuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien kuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi ollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän olisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan joutumaan lakitieteen alalle.