Jo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä sanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna keräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin muistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen käsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä kirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja, taisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja keräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti tanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli hän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta, täyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista liiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä kasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen, viekkaan juonen.
Hän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa ja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen pois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi tapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka koski hänen apulaistansa:
"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä ole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona, jos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet, herra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja täällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin asiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko ottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan? Meidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei meillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä."
Viimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen vanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia tahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät hänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää kaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut johtaa jotakin keräjäasiaa.
Herra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin asiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä, parempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä vähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen nojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen paperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä, pudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: "Ohhoh, hyvä Gåsevinge, joko kortit loppuivat?"
"Ja totta puhuen, herra översti", sanoi apulainen, "minä luulen, ett'ei meillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä."
"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan", keskeytti översti nauraen, "antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä."
"Jos herra översti —" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa — "minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä maantielle vaimoineen ja lapsineen."
"Vaiti, Gåsevinge", vastasi översti ankaran näköisesti, "te itse olette raukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken ikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä olen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja Jumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä Paavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan; mutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus."
Herra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän näköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja. "Ensin", alkoi hän, "niittyriita — —"