"Entä haukka?" intti herra Gåsevinge.
"No jaa, haukka", jatkoi översti kiivaammin, "onko luonnollista tai haukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin katolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja koirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?"
"Mutta jos sallitte, herra översti", vastusteli hänen suojattinsa, tahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, "onko sitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran luo ja asettua niin lähelle?"
"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!" huusi kelpo översti hyvin suuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. "Saatte mennä, mihin haluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo ottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen ottaa. Syyttäkö!" jatkoi hän vähän tyynemmin, "eikö siinä ollut kylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?"
Herra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen överstin maljan pohjaan asti ja iäksi.
Herra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin, joista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä överstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin oli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä asiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja ystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti, kun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja riensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen, jonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä viehättävästi kutsuivat.
Kohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin vastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa ja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja toimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen seurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen kohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla ylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.
Entisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi tekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä kovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin sydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen vastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta elämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän niinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi yliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan peittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen hänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan lämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä tiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään huomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin pääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.
Hänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu pilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti lumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki sen kahta vertaa viehättävämmäksi.
Herra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta kirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin valvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat hänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon alla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin kiusalliset höyryt.