Lieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu luonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se, översti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen otsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät ja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä olevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta istumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois unen.
"No vihdoinkin", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen päässeen niin pitkälle, "hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan nyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua kylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä kylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte."
Niin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen överstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti herra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen epäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän yöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi kokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä povitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän todella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.
Kun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen muotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin kummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada tapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa, pukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin mahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.
Mutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:
"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä selailin tässä kortit — sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata minua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole mitään apua — minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en löydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?"
Herra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla valmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: "Epäilemättä."
"Kuinka, epäilemättäkö?" sanoi översti, "ettekö te sitä pistäneet taskuunne, kun läksimme kotoa?"
"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja muiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani." Niin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan kuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää pulaansa.
"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen", sanoi översti, arvaamatta oikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, "päästäkää jo häkä päästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä järjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus. joka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä kaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni. Sentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä, vaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä ettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa parransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne, joka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän silmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä, josta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta tyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se teidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä minä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun nauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne nurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota päällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut ihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja lapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn asti."