Jo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari, avatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa. "Velkakirjaa tässä ei vielä ole", sanoi hän, katsastaen överstiin.
"Velkakirja, velkakirja", toisti översti, katsoi apulaistansa ja pudisti tyytymättömästi päätänsä.
Herra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta näköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua hänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja sanoi, puolinaisesti huoaten: "Se näyttää olevan hävinnyt."
"No, oletteko ihan hulluna?" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta malttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui ihan punaisena suuttumuksesta.
Talonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti oltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: "Mitä sillä paperilla tässä tehdään; kyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille."
"Niin", tarttui översti heti puheesen, "sata riksiä ynnä korot vuodelta ja kolmelta viikolta, eikö niin?"
"Summa on kyllä oikein", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, "ja kyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea minun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua."
"Kirjoittakaa protokollaan", lausui översti, "että hän tunnustaa velkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen ilman tuon miesraukan tyhmyyttä."
Ja samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan tyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin erinomaisen hyvin.
Asia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin päivällisajaksi.