"Joko väsyt?" kysyi vanhus kamalasti nauraen; "niinpä tahdon minä jatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi, että hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren korkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän talon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa leimuavan."
"Ja kenenkä tekoa oli palo?" kysyi nuorukainen.
"Talon", sanoi vanhus, "sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli murhapolttajan poika."
"Niin, minä", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.
"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen", jatkoi tuomari, "miten hän pelastui palosta, ei kukaan tiedä."
"Tietääpä yksi", virkkoi nuori vanki, "se, joka unhotti koston, kun näki hänen harmaat hiuksensa."
Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.
Emsimäinen kirje.
20 p. kesäkuuta —36.
Sill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot pois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja kirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan teille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein kirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja rakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä kuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat olla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta teihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa ja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat teistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät toisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan anteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku asioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.