Jumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä vuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa kevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun alku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä päivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein kummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.
Nyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea paraillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat ja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin narsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja kaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. — Miksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te, eivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle ehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä tuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina lapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus, kukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme erilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä muutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän omien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi on sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan tavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.
Teidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt valmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta, johon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva lummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin, mikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan raivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut jättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti. Ymppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta. Antti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on, vaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt oksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä kukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden ja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja nukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät talvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun viipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa hirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja liian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse tajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei rakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja iloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?
Teidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen levittänyt hedelmäpuiston, — unhotin sanoa — sitä minä en raaskinut hävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana muistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista näköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani pidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja kalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä tottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin hälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että eleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä, joiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli liikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.
Puhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut, tapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko aamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen. Sitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas kokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä tiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan, istuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan unhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin, niin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja viimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan alle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta myrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin märkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä tippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan muutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se suututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.
"Niin, niin", sanoi hän, "helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on hukassa!"
"No, hyvä ystävä", sanoin minä vakavana, "ota vaan kuivat vaatteet yllesi, niin sillähän tuosta pääset."
"Kuka minusta huolii?" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; "minä sanon, että mamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana kesänä on."
"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti", sanoin minä ja nousin ylös, "mikä sinulla on hätänä?"
Silloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt Roosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli juuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat olivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata minun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se oli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja latva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka puolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella paraan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta kuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta peljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä, milloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän ajan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään asti erhetyksessään.