Mutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta neuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta, lähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen vieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla melullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä olevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla puutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon pysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan puutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen huvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein minulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö. Paljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka päivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi uskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet hedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu eräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät voittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä uskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja silmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia kukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista alakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko päivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi, mimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi veli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat hoideltavanani.
Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä Roosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka hän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia. Ehkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen tarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha. Oi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt hän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla huomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen sivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani pölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja puista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan voinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on kasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin rauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni ajattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä kohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa. Jonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu menemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua odotan minä häntä jälleen kotiin.
Minä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin vähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne; hän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin täyttää teidän oman pyyntönne.
Toinen kirje,
16 p. elokuuta —36.
Minä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella. Minä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja silmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan hiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut tännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen. Ainiaaksiko ehkä? — Minä — toivon vielä.
Oli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun iloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni oli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet, miltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan hunajaa kaikesta?
Minä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo rannalle; Roosa istui siellä.
"Roosa, kas, Roosa!" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää huomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. "Tule, Roosa", sanoin minä, "niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä tänään." Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa tullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä oli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei nyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin, hämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoi hänen silmänsä vettyä, kyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi Roosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: "Voi, isä, isä, että kuitenkin olette niin kadotettu!"
Salamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin olla levollinen. "Sinä et ole terve, lapseni", sanoin minä, "tule, niin vien sinut levolle!"