Mutta Roosa peräytyi askeleen. "Enkö ole terve?" sanoi hän ylpeästi ja samalla suruisesti, "minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi. Minä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka loistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä elämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan ajatelleet Jumalaa?"
Minä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä vihastuin. "Mene päivää piiloon, madon syömä kukka", sanoin minä, "äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun enkelejä puistosta." Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja meni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata minut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi saksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin lastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja nöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa ovelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli suhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti henkeänsä, ja minä kuulin sanat: "Hänestä voi tulla ase sinulle; minä olen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut heittäisitkin entiseen yöhöni takaisin."
Sydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa, ihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli minulle vastaan hymyillen kuin enkeli. "Minä rukoilin sinun edestäsi, isä", sanoi hän, "ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun luokseni ja olet lempeä." Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen otsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin vaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.
Päivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme lausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja unhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa: miten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä ja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja oppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi — siinä keskeytti hän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt maailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan ihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi valossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa; minä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään merkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin ennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi kerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui eikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi varjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon säteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy loppuansa.
Iltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä hänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja me astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut puhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin jouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena iltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin; ainoastaan Roosa — — mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon vivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas meri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen taivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. "Täällähän", sanoin minä Roosalle, "sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin ilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut."
"Mitäs minä silloin kysyin?" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.
"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai lyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän kukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin milloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne näköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut onnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä kuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki maan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin sinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai taivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja minä muistan sen vielä." — Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni kohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti: "Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo hereillä."
Vielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: "Ei Roosa, eivät ne olleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit laulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä iloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä käsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se loisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen kuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut tai hyljännyt?"
Mutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: "Langenneen maan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?"
"Sielusi rauhan sijassa", vastasin minä tyynesti, "sydämmesi viattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?"