"Suru", sanoi hän, "siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan joudu kadotetuksi."
"Sano ennemmin", jatkoin minä innostuen, "että sinulla kaiken sen sijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on kasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja aaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa ijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää taivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia jäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten ja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi sitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä hehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo ijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei mikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden armossa."
Minä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja lapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla johdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa itki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.
Ei koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä hetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin vihastukseni — ei, en vihastustani, vaan — toivottomuuteni, ja totuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.
Sen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan kaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta virkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta yhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen muodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee, kuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on mahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo alkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja varjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan, asettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin Roosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme takaisin entiseen paikkaamme.
Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta, ja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. "Katsos!" sanoin minä Roosalle, "äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa alas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin siinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on minulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti kirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun ennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi elää!'"
"Kuolla", sanoi Roosa hymyillen, "onko kuoleminen mikään paha?"
"Kuoleminen", sanoin minä, "on elämään syntyminen, mutta se on myöskin häviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen kuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se on kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa maailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa seinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut nupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti ja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valossa."
Niin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä, juhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. — Hirmuista tuli, hyvä herra, ja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili minun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.
Päiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä selvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo lämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan ja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä. Eikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja kirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa suvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa ja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista elämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet semmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te uskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä elämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä kaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.