Tähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos teillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy tulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista elämää. Voikaa hyvin!
Kolmas kirje.
20 p. kesäkuuta —37.
Hyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin Roosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette aavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen toistella.
— — 21 päivä tammikuuta —37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden maallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon nauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen myrkkyä?
Anna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin katselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan piirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa sen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja varjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin oppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.
Täydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva. Täydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista täydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.
7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy heijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei unta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte valonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut ihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa, eksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin kauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja mitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä olevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu ympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin lähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme tunnustaisi sitä valoksi.
17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen valtansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä talviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen portailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan pisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin hänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin ajan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi, yksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian raskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista liuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana vietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee lopuksi?
17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä. Kummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän jälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo lähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.