25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa näkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet lentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä vieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.

1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii hän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain maailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi: luonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin sairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja. Minä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden vaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä johdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot, kaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot, jotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä sanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja iloista uutta päivää.

28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen lohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän lohdutuksenne! — Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on keinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan paraimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat: Majassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja muistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu, ja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin lähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku huoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun hän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen asuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen sydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä ansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee johtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että hän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt semmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä sydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on laiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne tunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta silmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät ympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään niinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee ympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän nojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä luovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! — Turhuuden ystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on pyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni silmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän rikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!

1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin silmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä! Ja kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja sittekin muistaa kaikki. "Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt rauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja sinua." Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella äitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on Roosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän — — Minua kutsutaan hänen luoksensa. — —

Kärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen toisemme!

* * * * *

Lisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta, jota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.

Roosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen iloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa katsahtaa.

Päivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein puoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina tuo unta.

Vuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi vuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on luonnon järjestys.