"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen, ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen; suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt, hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.",
"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista, mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä. Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa, kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."
SVEN DUFVA.
Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti, jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään, jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään; mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.
Pojast tuli kuitenkin väkevä, harteva, kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan, ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.
"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?" näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen. Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.
Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen, ja laski vanhaa virttänsä: "voi miksi aiot, Sven?" niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi leveän suunsa, vastaten: "he, sotamieheksi!"
Ivaten vanhus hymyili: "Sinäkö nulikka, sinäkö sotamieheksi? he, tiedä huutia!" "Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti, ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi".
Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven, pussin selkääns' ottaen, läks' joukkoon lähimpään.
Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis,
rekryytiks väkeen Dunckerin pääs' tinkimättä siis.